Rekkamarkkinat

Se alkaa edellisenä päivänä ja herättää sinut seuraavan päivän aamuna seitsemältä. Ja se ei tarjoa vain yhtä ämyriä musiikkeineen vaan peräti kolmea samanaikaisesti soitettua musiikkikappaletta.

Oikeastaan pidän tuosta Thaimaan ’morlam’ –musiikista. Se muistuttaa sanoiltaan – ja jollain tapaa sävelmiltäänkin – supisuomalaista tangoa, missä sydän räytyy rakkaudesta, miksi sinua ei rakasteta, miksi sinulla on toinen, miksi sydämeni murjot…ja niin edelleen. Uskon itseasiassa, että suomalaisten tangojen ja iskelmien sanat saattaisivat sovitettuna olla aika kova sana täällä kaukana.

Mutta..! Kolme solistia eri kappalein mouruavine tuskaisine sydämineen aamuseitsemältä herättää sinut kaikkeen muuhun kuin olemaan suosiollinen musiikille. Ei edes aamukahvia nautittu! Thaimaalaisilla on vain yksi asento kaikille ämyreille. Kaikki nupit kaakkoon! Ei sillä väliä särkyykö ääni tai miten se ulos tulee tärykalvoille parin ikkunan ja reilun 50 metrin etäisyyden päähän havahduttaen uneliaimmankin unestaan. Volyymillä se musiikki ja tunnelma luodaan! Ainakin täällä näyttäisi näin olevan.

Ilmiö toistuu joka kuukauden ensimmäinen lauantai. Itseasiassa sillä nyt niin kauheasti ole väliä, mutta olen ihmetellyt koko liikkuvan markkinan kannattavuutta. Kyläpahainen, jossa toisinaan asustan, on melko pieni. Arvioisin täällä olevan ehkä palttiarallaa satakunta taloa. Ostovoima, jos sellaisesta voi puhua, lienee melko vaatimaton. Kylässä kun sama raha kiertää ensin työmiehelle, joka sitten saattaa ostaa työnantajaltaan kanan samalla rahalla ja työnantaja ostaa rehua kanoilleen samalta tyypiltä ja niin edelleen. Jonkinlainen vahvahko luontaistalous siis.

Nuo markkinatyypit ovat ehkä turhankin toiveikkaita, sillä he kantavat esille rekkansa kätköistä satoja erilaisia vaatteita, muovipurkkeja ja niin edelleen. Valikoimaa riittää, sillä he näyttävät varustautuneen paremmin kuin moni ison kaupungin vaatekaupoista. Ihmettelen vain mikseivät he vaivojaan säästääkseen aseta esille pienissä kylissä vain muutamaa kymmentä tuotetta. Sadat erilaiset tuotteet ja niiden viemä tila ovat mielestäni olosuhteet huomioon ottaen aikamoista tuhlausta, siis vaivannäön ja energian. Ostajia ei yksinkertaisesti ole ja itseäni on aamulla turha houkutella ostoksille valtavien ämyreiden eksplosiiviseen möykkään.

Hatunnosto kumminkin, että jaksavat yrittää. Yrittänyttä ei laiteta.

Taidekilpailu

Osallistuin tässä vähän aikaa sitten nykytaiteen kisaan, jossa palkintona oli toteuttaa julkisen tilan veistos ison suomalaisen kaupungin keskustaan reiluksi puoleksi vuodeksi.

Tällainen kisa on aina aika työläs ja jo luonnokseen saa kulumaan kymmeniä työtunteja. Itse toteutin oman luonnokseni 1:1 eli kyseessä oli reilu nelimetrinen, kolmisen metriä korkea teos. Melkoinen mötikkä siis. Tämä siistä syystä, etten ole mikään kokenut kuvanveistäjä ja halusin kokea todellisen tunteen siitä, miltä teos oikeassa koossa vaikuttaa. Pienempi koko antaa aina sellaisen vaikutelman kuin kyseessä olisi jokin taskuuntyönnettävä lelu tai esine. Veistoksen idea kun mielestäni ei ole kumpikaan.

Kilpailun voitti sellainen teos, jossa valmiin jalustan päälle valetaan muovileluilla ja –ötököillä täytetty (koristettu?) hartsilevy. Idea on minusta aika kulunut ottaen huomioon, että tuollaista harrastettiin jo vuosikymmeniä sitten mitä erilaisimpien esineiden joutuessa upotetuksi hartsin valtakuntaan.

Okei, okei. Myönnetään, että ajat ovat muuttuneet, mutta teemmekö me nyt sitten jatkossa kaikki Duchampit ja asetamme pullonkuivaajan esille? Vai Warholit ja kopioimme säilyketölkkejä ja muita purkkeja sellaisenaan esitettäväksi? Vai olemmeko itse oma veistoksemme? Kaikki ihan kivoja ideoita, mutta jos niitä postmodernissa hengessä toistetaan kovin pitkään, alkavat ne kenties puuduttaa katsojaa. Ja kenties tekijäkin kaipaa muita – jopa vanahanaikaisiksi koettuja – muotoja. Ihan konkreettisia kappaleita eikä mitään hienoja ideoita… Vau! Siinäpä taas tultaisiin kuvan alkujuurille. Luulen kahden päällekkäin asetetun kiven olleen varhaisin veistos. Eräänlainen kantakuva.

Kritiikki idean uudelleenlämmittämisestä ei ole kovin vahva argumentti, sillä kaikkeahan tehdään uudelleen ja uudestaan. Mutta minua häiritsee kaksi seikkaa. Ensimmäinen on se, että idea tuntuu ’kivalta’ ja ’somalta’. Siinä ei ole paljoa tietoa eikä hajua plastillisuudesta, viivasta eikä suhteesta tilaan. Minusta veistoksen idea on sen suhteessa ympäröivään tilaan. Se ikään kuin sähköistää sen välittömän ympäristön. Tässä versiossa tuo hartsilaatta toimii enemmän kuvalaattana tai päällysteenä jo olemassaolevalle jalustalle – kenties jalusta onkin enemmän veistos kuin sen päälle laskettava kuvakuorrutus? Laatasta kun eittämättä tulee mieleen, että se enemmän kuin veistosta, muistuttaa maalausta.

Toinen seikka on se, että minua harmittaa. Makuja on monia ja kaikesta voi olla monta mieltä, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa että itse tein paljon töitä oman ehdotukseni eteen ja oletan monen muunkin paiskineen taidehommia tosissaan. En olisi lainkaan niin pahoillani jos tuo voittanut ehdotus olisi taiteellisella tasollaan puhutellut minua ja herättänyt kunnioitusta sen luomaa vaikutelmaa ja idean tasokkuutta kohtaan. Näitä hommia paiskitaan omalla vastuulla ja omalla kustannuksella. Monilla on erityisesti taloudellisia resursseja nukasti. Nyt minusta toteutettava teos jää todennäköisesti merkitykseltään, innovaatioltaan ja vaikutukseltaan mitättömäksi.

Tätäkö sitten on nykytaide? Sellaista kivaa ja pientä puuhastelua, jossa voidaan tuottaa koristeita katukuvaan. Sellaisia tietysti, ettei kukaan vain tule häirityksi tai oikeastaan huomaa mitään tapahtuneenkaan.

Voi meitä taiteilijoita!

P.S. Tuo yläpuolella oleva kuva ei ole ko. ehdotus vaan kuvaa taiteilijan voipumusta…tai sitten ei.