Kodin sisustamisesta

Sisustaminen koetaan usein akkojen hommiksi ja erityisesti sen luonne on ylikorostunut kaikenmaailman naistenlehtien palstoilla, joilla ns. ideat ovat peräisin tavarantuottajilta ja niitä myyviltä tahoilta. Edullisestikin voi omaa tilaansa koristella ja kaunistaa ja tehdä siitä koti –erotuksena käytännöllisimmistä ja persoonattomammista tiloista.

Varakkuus korreloi suoraan oman tilan määrään ja tässä suhteessa suomalaiset ovat köyhiä. Asumme kuin entisen itä-Euroopan asukit kolhoosibetonikoloissaan, koko suvun ja kotieläinten pyöriessä jaloissa. Tämä ei tietenkään vaikuta itse asiaan eli siihen että pienestäkin tilasta voi tehdä viehättävän, viihtyisän ja persoonallisen.

Persoonallisen? Hmm...krhöm...nythän on niin, että useimmiten tuo persoonallisuus on peräisin Ikean luettelosta, mikä tulvii uudelleensuunniteltuja designesineitä. Uudelleensuunniteltuja siksi, että vältyttäsiin ikäviltä mallisuoja-, copyright- ja muilta syytteiltä. Siinä ”suunniteltaessa” sitten tuotteet halvennetaan sarjatuotantoon sopiviksi niiden alkuperäisen idean ja funktionaalisuuden kärsiessä samalla. Se niistä persoonallisista ratkaisuista.

Minä olen siitä onnellisessa tai mahdottomassa tilanteessa, että tavaraa – tässä tapauksessa taideteoksia – on niin runsaasti ja lisää tulee, että valinnanvaikeutta ilmenee aina silloin tällöin. Sitten kun vihdoin on saanut seinät ja muut pinnat haluamikseen, tulee joko asiakas hankkimaan ko. teoksen omiin kokoelmiinsa tai itse muutan uuteen osoitteeseen jolloin kaikki alkaa taas aivan alusta. Onneksi viimein tuntuu pysyvämpi oma tila löytyneen. Valmis se ei ikävä kyllä ole eikä varmaan sellaiseksi tulekaan moneen vuoteen. Muutos on ainoa pysyvä tila.

Taide – tunteen uskonto

”Dekkarit, jatkokertomukset ja trillerit sekä pulp-kirjallisuus ja pienen budjetin elokuvat ovat olleet tukirankani ilmaistessani lohduttomimpia tunteitani ja yksityisimpiä ahdistuksiani, samoin kuin puolustaessani näkemystäni taiteesta tunteen uskontona.”

Juan Manuel de Prada

Kuvataidetta voi luonnehtia monin tavoin, mutta sen arvottaminen hyväksi tai huonoksi on yleensä havaittu aika heikoksi argumetiksi. Tuollainen arvo-arvostelma kun lähtee siitä lähtökohdasta, että on olemassa jotain yleismaailmallisesti hyväksi havaittuja kriteereitä ja mittareita.

Kuvataiteella on oma ominaislaatunsa. Muutenhan sitä voisi tehdä vaikkapa kirjoittamalla, sanataiteen avulla tai säveltämällä musiikkia tai tekemällä siitä yleispätevän kaavan. Monet ovat yrittäneet luonnehtia kuvataiteen teoksia oman taiteensa keinoin. Otetaan esimerkiksi nyt vaikkapa Modest Mussorgskyn ’Näyttelykuvia’, joka itsessään on pianotaiteen helmi. Ehkä kumminkin voisi ajatella, että tuollaiset yritykset pikemminkin lisäävät taideteoksiin jotain kuin selittävät niitä tyhjentävästi. Sibelius ei ollut erityisen innostunut musiikkinsa rinnastamisesta luontoon – tai pikemminkin luontokuviin. Yhtä vähän Gallen-Kallela halusi maalata talvimaisemia, jotka olivat juuri se, mitä häneltä eniten olisi haluttu tilata. No, tässä mennään hieman sivuun aiheesta.

Kuvataiteen ja miksei kaiken muunkin taiteen alueen ekspansio on poispäin juuri silloin vallitsevasta selityksestä tai teoriasta. Eli kun jokin muu keino – vaikkapa tutkimus – on kartoittanut kuvataiteen teoksia, on se jo jäljessä aina selitystä pakenemaan pyrkivää kuvaa.

Hyvyyden mittareita on kokeiltu monia, taideteoriasta estetiikkaan, teknisistä kysymyksistä muotoanalyysiin. Teoksen muoto ja muotokieli on usein joko sen onnistumisen edellytys tai sen epäonnistumisen sudenkuoppa. Vaikkapa klassisismi oli aikanaan teoria, jonka mukaan tehtiin sitten taidetta. Minusta kyseinen taidesuunta oli ehkä kaikkein porvarillisin ja konservatiivisin, mitä maa on päällään kantanut. Siinä muoto ja taideteoksen olemus oli sidottu niin tiukasti teoriaan, että lopputuloksena oli melko kuollutta taidetta. Puuttumatta nyt esimerkiksi erityisiin virheisiin, kuten kun oletettiin esikuvana olleiden antiikin teosten olleen aina valkoisia, mitä ne nykytutkimuksen valossa eivät olleet – väri oli vain vuosisatojen ja tuhansien kuluessa irronnut niiden pinnasta. Saman ilmiön huomaa varsinaisten antiikin teosten ja niiden roomalaiskopioiden välillä. Alkuperäisiähän on säilynyt erittän vähän, niiden kopioita sitäkin enemmän. Voisi pelkistetysti sanoa, että tunnemme antiikkia eniten huonojen kopioiden kautta.

Se, millaisen muodon taiteilija teokselleen valitsee, paljolti määrittää sen onnistumista juuri senhetkisessä ajassa ja tilassa. Muoto nimittäin määrittää teoksen heti kuuluvaksi johonkin määriteltävään luokkaan ja valitettavasti yksittäisen teoksen hyvyydellä ei ole merkitystä jos ja kun senhetkinen muoti, maku ja muut helposti mieltään – ja muotoaan – muuttavat mittarit ympärillämme sen tuomitsevat. Jossain määrin voisi ajatella, ettei ole olemassa tyylillisesti tai muodollisesti mitään erityisen uutta kuvataiteen alalla. Valitettavasti minusta tuntuu, että ollaan menossa samaan kuin muodin alalla, missä tyylejä kierrätetään erilaisten gurujen johdolla. Samaan aikaan esitetään vaatimuksia jo taideopiskelijoille, jotta he loisivat oman, helposti tunnistettavan tyylin tai jopa brändin.

Brändätty taiteilija? Sellaisia jo on ja tulevaisuudessa ehkä heillä on jo oma mainostoimistonsa ja oheistuotteensa. Jeff Koons tulee mieleen, vaikka jollain tapaa pidinkin hänen hieman mauttomista posliinipysteistään, joissa hän esiintyi itse mallina silloisen italialaisen povikuningattarensa kanssa. Syy oli se, että muistelin nuoruuden reissujani Italiaan, jolloin Ilona Staller oli paljon esillä. Muistaakseni hän toimi myös kansanedustajana – käsitetaidetta tavallaan sekin.

Taiteen brändäämisellä eli tuotteistamisella vaan tuppaa olemaan sellainen vaikutus, että ne muutamat uutta luovat taiteilijat jäävät sivuun ja näin menetetään jotain oleellista. Taidehan on parissa vuosisadassa kokenut monta muutosta tilaustöistä gallerioihin, nyttemmin on kaikenmaailman kuraattoria ja taidetuottajaa, jotka kaikki tietysti tietävät paremmin kuin taiteilijat. Heillä on tapana ottaa hippunen taidetta ja vuorata se rekkakuormallisella selityksiä ja merkityksiä ja teorioita. Muistan vielä viimeisen ARS –näyttelyn, jolloin joku näistä taiteenturmelijoista sanoi ettei koko näyttelyä voi ymmärtää, jollei lue sen 600-sivuista luetteloa läpi (OMG!). Sama kun ostaisit auton ja se tulisi paloina kotiisi ja käteesi lyötäisiin kokoamismanuaali. Periaatteessa mahdollista mutta käytännössä lähes mahdotonta useimpien kohdalla. Ketä oikeasti kiinnostaa taideteoksen materiaalivalinnat, tekotapa, työprosessi, se kuinka monta pulloa viinaa sen tuottamiseen kului ja millainen kohtu on taiteilijan äidillä (viittaan erääseen omaa elämäänsä tallentavaan taiteilijapariin, joka kulkee ympäriinsä valittamassa kuinka monta tuntia mihinkin on kulunut). Jos teos ei puhuttele kun sen näkee niin oletetaanko sen puhuttelevan kun on lukenut manuaalin? Kakkaa ja kökköä, sanon minä. Jos teos sen sijaan toimii ns. omillaan, voi siitä ehkä ottaa tarkempaakin selkoa. Sanotaan nyt vaikka sitten selvennykseksi, että pelkästään Pietarin Eremitaasissa on niin paljon taideteoksia, että jos jokaista katselisi muutaman sekunnin, kestäisi kierros kuukausia jos ei vuosia. Ei ole aikaa lukea kaikkia selityksiä teosten taustoista ja taiteilijan aivopieruista. Jos ei pelaa niin ei pelaa, sillä sipuli!

Odotan mielenkiinnolla ja toivon, että kaikki nuoret taiteilijat kuuntelisivat sitä omaa sisäistä ääntään eivätkä viihteistyneen markkinahyörinnän seireeninkutsua.

Ars longa, vita brevis.

Vuori siirrettävänä

Jossain raamatun sivuilla puhutaan vuoresta, joka ei tullut Mooseksen luo, joten hänen piti mennä vuoren luo – tai jotain sinnepäin.

Itseäni on pitkään askarruttanut maalauksen nykytila. Mitä sellaista sillä on tarjottavana, jota millään muulla tavalla ei voida toteuttaa. Tekniikkanahan se on aika vanhanaikaista. Ottaa nyt pensseli käteen ja haisevia värejä ja ohenteita ja hartseja – hyi sentään! Onhan meillä liikkuva kuva videoina ja kunnon kamerat ja photoshopit ja kaikkea.

No, kuten Theodor W. Adorno ’Esteettisessä teoriassaan’ sanoo, liikkuu kuva aina pakoon määrittelyä uusille tuntemattomille vesille eli kun juuri pystymme kuvailemaan sitä sanoin ja kenties uusin käsittein se pakenee vielä kauemmas. Kyseessä siis lienee kuvataiteen ominaislaatu, jota millään muulla tavoin ei pystytä ilmaisemaan.

Taiteilijalle yksilönä tuo liikkuminen tuntemattoman suuntaan vaan ei ole kovinkaan helppoa. Koko tähänastinen taidehistoria on painamassa olkapäillä vuoren tavoin ja oman paikkansa taidehistoriassa ansaitakseen täytyisi tuo järkäle saada liikahtamaan. Onneksi kyseessä ei ole niinkään fyysinen kuin psyykkinen suoritus, joten joskus harvoin joku saa mielikuvituksensa ja sanotaan vaikka nyt aivosoftansa toimimaan niin täysillä, että moinen saavutus tulee...ymh...paremman sanan puutteessa...lihaksi. Se siis samanaikaisesti on näkyvä että sitä on vaikea sanojen avulla tavoittaa. Ymmärräthän? Paradoksi siis. On ja ei ole. Näkyy mutta ei ole helposti selitettävissä.

Niin, ne vaihtoehdot. Valokuva toki toistaa tarkasti ja sitä voi vielä helpommin muokata. Minusta sen ongelma on tietyn materiaalisen tunteen puuttuminen. Henkilökohtaisesti se tuntuu helposti etäännyttävältä kenties sen vuoksi, että se ei ole ”käsintehty”. Älkää ymmärtäkö väärin. Lähtökohtana taideteokselle se on varmaan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin, mutta kaipaa ikäänkuin lihaa luiden ympärille. Aikoinaan suunnittelin kaikenlaista ensin piirtämällä ja sitten vasta ajoin kuvan photoshopattavaksi. Ehkä juuri ne virheet ja puutteet ja yksinkertaistukset, mitä kuvassa oli, toivat siihen sitä kaivattua ”tunnetta”. Joku oli sen tehnyt eikä vain painanut laukaisijaa. Nuo virheet ja puutteet muuten usein tuntuvat tuovan kuvaan sitä tunnelmaa ja fiilistä. Koneilla ei vieläkään ole sielua.

Video tai liikkuva kuva. Itse olen elokuvien suuri fani, mutta taidevideot saavat minut yleensä karttamaan itseään muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta. Nuo poikkeukset ovat yleensä ymmärrettävissä nopeasti jos ei heti – visuaalisessa muodossa. Pidän tätä tärkeänä pointtina tuleville videotaiteilijoille. Jos kävelet vaikkapa Louvren tai Eremitaasin käytävillä ei sinulla ole yksinkertaisesti aikaa ’katsoa’ kaikkia teoksia. Teokset, jotka jollain tapaa erottuvat joukosta, ”puhuttelevat” sinua. Minulla ei samoin ole aikaa eikä halua tuijottaa välkkyvää ruutua ja tarinaa josta puuttuu dramaturginen ote minuutti saati tuntikaupalla. Tunne siitä, että tässä on jotain mielenkiintoista, on hyvin nopea tapahtuma. Analyysi seuraa perässä.

Less is more. Siinä 1950 –lukulainen moderni fraasi. Siinä omasta mielestäni on jotain perää ja viime aikoina olen yrittänyt rajoittaa kaikkialle leviävää kiinnostustani ja multitudes –persoonallisuuttani (’I am large. I contain multitudes.’ Walt Whitman). Jos vaikkapa veistoksen eräänlainen peruskuva voisi olla kaksi kiveä päällekkäin, niin maalauksen luonne on jollain tapaa tekijän kädenjäljen näkyminen teoksessa. Tein tämän itse. Samalla minusta se on hieman mystinen ja maaginen. Se tekee jotain näkymättömissä olevaa näkyväksi. Voin kuvitella ihmisen aikoinaan mananneen hyvää saalisonnea maalaamalla saaliin ’avuttomaksi’. Ikäänkuin valmistamalla itseään kohtaamaan mahdollista vaaraa. Nyt joku voi kuvitella, että yritän olla jollain tapaa mystinen, mutta minusta kaikkein suurinta mystisyyttä on siinä, että kuvia on ollut aina. Ne vaan pirun sitkeästi ovat olemassa vaikka jotkut yrittävät selittää ne tarpeettomiksi.

Selittäkää vaan. Kuva on ja pysyy.

Upper Esaan Wild Animal Adventure Park

Siinäpä varsinainen sanahirviö, jonka nyt sitten voi suomentaa vaikka Ylä-Esaanin Villieläin Seikkailupuisto. Ei ainakaan lyhyydestä voi moittia. Paikka sijaitsee noin 50 kilometriä Khon Kaenista Udon Thaniin päin tai sitten vastakkaisesta päästä lähtiessä noin 80 kilometriä Khon Kaenin suuntaan. Opasteita ei paljoa ole, jossain saattaa jokin kyltti olla eli yhtä hyvin perille löytää (tai sitten ei) ajamalla noin suunnilleen tuon määrän kilometrejä oikeasta suunnasta ja sitten voi tiedustella paikallisilta vaikka printtaamalla tuon ensimmäisen kuvan.

Puisto ei ole vielä valmis joten odoatn mielenkiinnolla sen edistymistä. Puitteet ovat melko komeat korkeuseroineen. Vesi loistaa poissaolollaan, mutta vesijohto oli vielä rakennusvaiheessa. Altaita ja vastaavia kyllä näkyy eli odotettavissa on myös vesikokemuksia.

Erityisen vaikutuksen tekivät puunrungoiksi naamioidut vierasmajat ja niiden muotoilu. Sisäpuolella oli valitettavasti pelattu varman päälle ja huoneet olivat aivan tavallisen näköisiä poikkeavasta ulkokuorestaan huolimatta. Sääli sinänsä – odottaisi hienon idean olevan hiukka kokonaisvaltaisempi.

Koska kuvat puhuvat enemmän kuin tuhat sanaa, liitän niitä tähän yhteyteen tavallista enemmän.

Upper Esaan Wild Animal Adventure Park 2

Upper Esaan Wild Animal Adventure Park 3

Rekkamarkkinat

Se alkaa edellisenä päivänä ja herättää sinut seuraavan päivän aamuna seitsemältä. Ja se ei tarjoa vain yhtä ämyriä musiikkeineen vaan peräti kolmea samanaikaisesti soitettua musiikkikappaletta.

Oikeastaan pidän tuosta Thaimaan ’morlam’ –musiikista. Se muistuttaa sanoiltaan – ja jollain tapaa sävelmiltäänkin – supisuomalaista tangoa, missä sydän räytyy rakkaudesta, miksi sinua ei rakasteta, miksi sinulla on toinen, miksi sydämeni murjot…ja niin edelleen. Uskon itseasiassa, että suomalaisten tangojen ja iskelmien sanat saattaisivat sovitettuna olla aika kova sana täällä kaukana.

Mutta..! Kolme solistia eri kappalein mouruavine tuskaisine sydämineen aamuseitsemältä herättää sinut kaikkeen muuhun kuin olemaan suosiollinen musiikille. Ei edes aamukahvia nautittu! Thaimaalaisilla on vain yksi asento kaikille ämyreille. Kaikki nupit kaakkoon! Ei sillä väliä särkyykö ääni tai miten se ulos tulee tärykalvoille parin ikkunan ja reilun 50 metrin etäisyyden päähän havahduttaen uneliaimmankin unestaan. Volyymillä se musiikki ja tunnelma luodaan! Ainakin täällä näyttäisi näin olevan.

Ilmiö toistuu joka kuukauden ensimmäinen lauantai. Itseasiassa sillä nyt niin kauheasti ole väliä, mutta olen ihmetellyt koko liikkuvan markkinan kannattavuutta. Kyläpahainen, jossa toisinaan asustan, on melko pieni. Arvioisin täällä olevan ehkä palttiarallaa satakunta taloa. Ostovoima, jos sellaisesta voi puhua, lienee melko vaatimaton. Kylässä kun sama raha kiertää ensin työmiehelle, joka sitten saattaa ostaa työnantajaltaan kanan samalla rahalla ja työnantaja ostaa rehua kanoilleen samalta tyypiltä ja niin edelleen. Jonkinlainen vahvahko luontaistalous siis.

Nuo markkinatyypit ovat ehkä turhankin toiveikkaita, sillä he kantavat esille rekkansa kätköistä satoja erilaisia vaatteita, muovipurkkeja ja niin edelleen. Valikoimaa riittää, sillä he näyttävät varustautuneen paremmin kuin moni ison kaupungin vaatekaupoista. Ihmettelen vain mikseivät he vaivojaan säästääkseen aseta esille pienissä kylissä vain muutamaa kymmentä tuotetta. Sadat erilaiset tuotteet ja niiden viemä tila ovat mielestäni olosuhteet huomioon ottaen aikamoista tuhlausta, siis vaivannäön ja energian. Ostajia ei yksinkertaisesti ole ja itseäni on aamulla turha houkutella ostoksille valtavien ämyreiden eksplosiiviseen möykkään.

Hatunnosto kumminkin, että jaksavat yrittää. Yrittänyttä ei laiteta.