”Dekkarit, jatkokertomukset ja trillerit sekä pulp-kirjallisuus ja pienen budjetin elokuvat ovat olleet tukirankani ilmaistessani lohduttomimpia tunteitani ja yksityisimpiä ahdistuksiani, samoin kuin puolustaessani näkemystäni taiteesta tunteen uskontona.”
Juan Manuel de Prada
Kuvataidetta voi luonnehtia monin tavoin, mutta sen arvottaminen hyväksi tai huonoksi on yleensä havaittu aika heikoksi argumetiksi. Tuollainen arvo-arvostelma kun lähtee siitä lähtökohdasta, että on olemassa jotain yleismaailmallisesti hyväksi havaittuja kriteereitä ja mittareita.
Kuvataiteella on oma ominaislaatunsa. Muutenhan sitä voisi tehdä vaikkapa kirjoittamalla, sanataiteen avulla tai säveltämällä musiikkia tai tekemällä siitä yleispätevän kaavan. Monet ovat yrittäneet luonnehtia kuvataiteen teoksia oman taiteensa keinoin. Otetaan esimerkiksi nyt vaikkapa Modest Mussorgskyn ’Näyttelykuvia’, joka itsessään on pianotaiteen helmi. Ehkä kumminkin voisi ajatella, että tuollaiset yritykset pikemminkin lisäävät taideteoksiin jotain kuin selittävät niitä tyhjentävästi. Sibelius ei ollut erityisen innostunut musiikkinsa rinnastamisesta luontoon – tai pikemminkin luontokuviin. Yhtä vähän Gallen-Kallela halusi maalata talvimaisemia, jotka olivat juuri se, mitä häneltä eniten olisi haluttu tilata. No, tässä mennään hieman sivuun aiheesta.
Kuvataiteen ja miksei kaiken muunkin taiteen alueen ekspansio on poispäin juuri silloin vallitsevasta selityksestä tai teoriasta. Eli kun jokin muu keino – vaikkapa tutkimus – on kartoittanut kuvataiteen teoksia, on se jo jäljessä aina selitystä pakenemaan pyrkivää kuvaa.
Hyvyyden mittareita on kokeiltu monia, taideteoriasta estetiikkaan, teknisistä kysymyksistä muotoanalyysiin. Teoksen muoto ja muotokieli on usein joko sen onnistumisen edellytys tai sen epäonnistumisen sudenkuoppa. Vaikkapa klassisismi oli aikanaan teoria, jonka mukaan tehtiin sitten taidetta. Minusta kyseinen taidesuunta oli ehkä kaikkein porvarillisin ja konservatiivisin, mitä maa on päällään kantanut. Siinä muoto ja taideteoksen olemus oli sidottu niin tiukasti teoriaan, että lopputuloksena oli melko kuollutta taidetta. Puuttumatta nyt esimerkiksi erityisiin virheisiin, kuten kun oletettiin esikuvana olleiden antiikin teosten olleen aina valkoisia, mitä ne nykytutkimuksen valossa eivät olleet – väri oli vain vuosisatojen ja tuhansien kuluessa irronnut niiden pinnasta. Saman ilmiön huomaa varsinaisten antiikin teosten ja niiden roomalaiskopioiden välillä. Alkuperäisiähän on säilynyt erittän vähän, niiden kopioita sitäkin enemmän. Voisi pelkistetysti sanoa, että tunnemme antiikkia eniten huonojen kopioiden kautta.
Se, millaisen muodon taiteilija teokselleen valitsee, paljolti määrittää sen onnistumista juuri senhetkisessä ajassa ja tilassa. Muoto nimittäin määrittää teoksen heti kuuluvaksi johonkin määriteltävään luokkaan ja valitettavasti yksittäisen teoksen hyvyydellä ei ole merkitystä jos ja kun senhetkinen muoti, maku ja muut helposti mieltään – ja muotoaan – muuttavat mittarit ympärillämme sen tuomitsevat. Jossain määrin voisi ajatella, ettei ole olemassa tyylillisesti tai muodollisesti mitään erityisen uutta kuvataiteen alalla. Valitettavasti minusta tuntuu, että ollaan menossa samaan kuin muodin alalla, missä tyylejä kierrätetään erilaisten gurujen johdolla. Samaan aikaan esitetään vaatimuksia jo taideopiskelijoille, jotta he loisivat oman, helposti tunnistettavan tyylin tai jopa brändin.
Brändätty taiteilija? Sellaisia jo on ja tulevaisuudessa ehkä heillä on jo oma mainostoimistonsa ja oheistuotteensa. Jeff Koons tulee mieleen, vaikka jollain tapaa pidinkin hänen hieman mauttomista posliinipysteistään, joissa hän esiintyi itse mallina silloisen italialaisen povikuningattarensa kanssa. Syy oli se, että muistelin nuoruuden reissujani Italiaan, jolloin Ilona Staller oli paljon esillä. Muistaakseni hän toimi myös kansanedustajana – käsitetaidetta tavallaan sekin.
Taiteen brändäämisellä eli tuotteistamisella vaan tuppaa olemaan sellainen vaikutus, että ne muutamat uutta luovat taiteilijat jäävät sivuun ja näin menetetään jotain oleellista. Taidehan on parissa vuosisadassa kokenut monta muutosta tilaustöistä gallerioihin, nyttemmin on kaikenmaailman kuraattoria ja taidetuottajaa, jotka kaikki tietysti tietävät paremmin kuin taiteilijat. Heillä on tapana ottaa hippunen taidetta ja vuorata se rekkakuormallisella selityksiä ja merkityksiä ja teorioita. Muistan vielä viimeisen ARS –näyttelyn, jolloin joku näistä taiteenturmelijoista sanoi ettei koko näyttelyä voi ymmärtää, jollei lue sen 600-sivuista luetteloa läpi (OMG!). Sama kun ostaisit auton ja se tulisi paloina kotiisi ja käteesi lyötäisiin kokoamismanuaali. Periaatteessa mahdollista mutta käytännössä lähes mahdotonta useimpien kohdalla. Ketä oikeasti kiinnostaa taideteoksen materiaalivalinnat, tekotapa, työprosessi, se kuinka monta pulloa viinaa sen tuottamiseen kului ja millainen kohtu on taiteilijan äidillä (viittaan erääseen omaa elämäänsä tallentavaan taiteilijapariin, joka kulkee ympäriinsä valittamassa kuinka monta tuntia mihinkin on kulunut). Jos teos ei puhuttele kun sen näkee niin oletetaanko sen puhuttelevan kun on lukenut manuaalin? Kakkaa ja kökköä, sanon minä. Jos teos sen sijaan toimii ns. omillaan, voi siitä ehkä ottaa tarkempaakin selkoa. Sanotaan nyt vaikka sitten selvennykseksi, että pelkästään Pietarin Eremitaasissa on niin paljon taideteoksia, että jos jokaista katselisi muutaman sekunnin, kestäisi kierros kuukausia jos ei vuosia. Ei ole aikaa lukea kaikkia selityksiä teosten taustoista ja taiteilijan aivopieruista. Jos ei pelaa niin ei pelaa, sillä sipuli!
Odotan mielenkiinnolla ja toivon, että kaikki nuoret taiteilijat kuuntelisivat sitä omaa sisäistä ääntään eivätkä viihteistyneen markkinahyörinnän seireeninkutsua.
Ars longa, vita brevis.
