Sisustaminen koetaan usein akkojen hommiksi ja erityisesti sen luonne on ylikorostunut kaikenmaailman naistenlehtien palstoilla, joilla ns. ideat ovat peräisin tavarantuottajilta ja niitä myyviltä tahoilta. Edullisestikin voi omaa tilaansa koristella ja kaunistaa ja tehdä siitä koti –erotuksena käytännöllisimmistä ja persoonattomammista tiloista.
Varakkuus korreloi suoraan oman tilan määrään ja tässä suhteessa suomalaiset ovat köyhiä. Asumme kuin entisen itä-Euroopan asukit kolhoosibetonikoloissaan, koko suvun ja kotieläinten pyöriessä jaloissa. Tämä ei tietenkään vaikuta itse asiaan eli siihen että pienestäkin tilasta voi tehdä viehättävän, viihtyisän ja persoonallisen.
Persoonallisen? Hmm...krhöm...nythän on niin, että useimmiten tuo persoonallisuus on peräisin Ikean luettelosta, mikä tulvii uudelleensuunniteltuja designesineitä. Uudelleensuunniteltuja siksi, että vältyttäsiin ikäviltä mallisuoja-, copyright- ja muilta syytteiltä. Siinä ”suunniteltaessa” sitten tuotteet halvennetaan sarjatuotantoon sopiviksi niiden alkuperäisen idean ja funktionaalisuuden kärsiessä samalla. Se niistä persoonallisista ratkaisuista.
Minä olen siitä onnellisessa tai mahdottomassa tilanteessa, että tavaraa – tässä tapauksessa taideteoksia – on niin runsaasti ja lisää tulee, että valinnanvaikeutta ilmenee aina silloin tällöin. Sitten kun vihdoin on saanut seinät ja muut pinnat haluamikseen, tulee joko asiakas hankkimaan ko. teoksen omiin kokoelmiinsa tai itse muutan uuteen osoitteeseen jolloin kaikki alkaa taas aivan alusta. Onneksi viimein tuntuu pysyvämpi oma tila löytyneen. Valmis se ei ikävä kyllä ole eikä varmaan sellaiseksi tulekaan moneen vuoteen. Muutos on ainoa pysyvä tila.
”Dekkarit, jatkokertomukset ja trillerit sekä pulp-kirjallisuus ja pienen budjetin elokuvat ovat olleet tukirankani ilmaistessani lohduttomimpia tunteitani ja yksityisimpiä ahdistuksiani, samoin kuin puolustaessani näkemystäni taiteesta tunteen uskontona.”
Juan Manuel de Prada
Kuvataidetta voi luonnehtia monin tavoin, mutta sen arvottaminen hyväksi tai huonoksi on yleensä havaittu aika heikoksi argumetiksi. Tuollainen arvo-arvostelma kun lähtee siitä lähtökohdasta, että on olemassa jotain yleismaailmallisesti hyväksi havaittuja kriteereitä ja mittareita.
Kuvataiteella on oma ominaislaatunsa. Muutenhan sitä voisi tehdä vaikkapa kirjoittamalla, sanataiteen avulla tai säveltämällä musiikkia tai tekemällä siitä yleispätevän kaavan. Monet ovat yrittäneet luonnehtia kuvataiteen teoksia oman taiteensa keinoin. Otetaan esimerkiksi nyt vaikkapa Modest Mussorgskyn ’Näyttelykuvia’, joka itsessään on pianotaiteen helmi. Ehkä kumminkin voisi ajatella, että tuollaiset yritykset pikemminkin lisäävät taideteoksiin jotain kuin selittävät niitä tyhjentävästi. Sibelius ei ollut erityisen innostunut musiikkinsa rinnastamisesta luontoon – tai pikemminkin luontokuviin. Yhtä vähän Gallen-Kallela halusi maalata talvimaisemia, jotka olivat juuri se, mitä häneltä eniten olisi haluttu tilata. No, tässä mennään hieman sivuun aiheesta.
Kuvataiteen ja miksei kaiken muunkin taiteen alueen ekspansio on poispäin juuri silloin vallitsevasta selityksestä tai teoriasta. Eli kun jokin muu keino – vaikkapa tutkimus – on kartoittanut kuvataiteen teoksia, on se jo jäljessä aina selitystä pakenemaan pyrkivää kuvaa.
Hyvyyden mittareita on kokeiltu monia, taideteoriasta estetiikkaan, teknisistä kysymyksistä muotoanalyysiin. Teoksen muoto ja muotokieli on usein joko sen onnistumisen edellytys tai sen epäonnistumisen sudenkuoppa. Vaikkapa klassisismi oli aikanaan teoria, jonka mukaan tehtiin sitten taidetta. Minusta kyseinen taidesuunta oli ehkä kaikkein porvarillisin ja konservatiivisin, mitä maa on päällään kantanut. Siinä muoto ja taideteoksen olemus oli sidottu niin tiukasti teoriaan, että lopputuloksena oli melko kuollutta taidetta. Puuttumatta nyt esimerkiksi erityisiin virheisiin, kuten kun oletettiin esikuvana olleiden antiikin teosten olleen aina valkoisia, mitä ne nykytutkimuksen valossa eivät olleet – väri oli vain vuosisatojen ja tuhansien kuluessa irronnut niiden pinnasta. Saman ilmiön huomaa varsinaisten antiikin teosten ja niiden roomalaiskopioiden välillä. Alkuperäisiähän on säilynyt erittän vähän, niiden kopioita sitäkin enemmän. Voisi pelkistetysti sanoa, että tunnemme antiikkia eniten huonojen kopioiden kautta.
Se, millaisen muodon taiteilija teokselleen valitsee, paljolti määrittää sen onnistumista juuri senhetkisessä ajassa ja tilassa. Muoto nimittäin määrittää teoksen heti kuuluvaksi johonkin määriteltävään luokkaan ja valitettavasti yksittäisen teoksen hyvyydellä ei ole merkitystä jos ja kun senhetkinen muoti, maku ja muut helposti mieltään – ja muotoaan – muuttavat mittarit ympärillämme sen tuomitsevat. Jossain määrin voisi ajatella, ettei ole olemassa tyylillisesti tai muodollisesti mitään erityisen uutta kuvataiteen alalla. Valitettavasti minusta tuntuu, että ollaan menossa samaan kuin muodin alalla, missä tyylejä kierrätetään erilaisten gurujen johdolla. Samaan aikaan esitetään vaatimuksia jo taideopiskelijoille, jotta he loisivat oman, helposti tunnistettavan tyylin tai jopa brändin.
Brändätty taiteilija? Sellaisia jo on ja tulevaisuudessa ehkä heillä on jo oma mainostoimistonsa ja oheistuotteensa. Jeff Koons tulee mieleen, vaikka jollain tapaa pidinkin hänen hieman mauttomista posliinipysteistään, joissa hän esiintyi itse mallina silloisen italialaisen povikuningattarensa kanssa. Syy oli se, että muistelin nuoruuden reissujani Italiaan, jolloin Ilona Staller oli paljon esillä. Muistaakseni hän toimi myös kansanedustajana – käsitetaidetta tavallaan sekin.
Taiteen brändäämisellä eli tuotteistamisella vaan tuppaa olemaan sellainen vaikutus, että ne muutamat uutta luovat taiteilijat jäävät sivuun ja näin menetetään jotain oleellista. Taidehan on parissa vuosisadassa kokenut monta muutosta tilaustöistä gallerioihin, nyttemmin on kaikenmaailman kuraattoria ja taidetuottajaa, jotka kaikki tietysti tietävät paremmin kuin taiteilijat. Heillä on tapana ottaa hippunen taidetta ja vuorata se rekkakuormallisella selityksiä ja merkityksiä ja teorioita. Muistan vielä viimeisen ARS –näyttelyn, jolloin joku näistä taiteenturmelijoista sanoi ettei koko näyttelyä voi ymmärtää, jollei lue sen 600-sivuista luetteloa läpi (OMG!). Sama kun ostaisit auton ja se tulisi paloina kotiisi ja käteesi lyötäisiin kokoamismanuaali. Periaatteessa mahdollista mutta käytännössä lähes mahdotonta useimpien kohdalla. Ketä oikeasti kiinnostaa taideteoksen materiaalivalinnat, tekotapa, työprosessi, se kuinka monta pulloa viinaa sen tuottamiseen kului ja millainen kohtu on taiteilijan äidillä (viittaan erääseen omaa elämäänsä tallentavaan taiteilijapariin, joka kulkee ympäriinsä valittamassa kuinka monta tuntia mihinkin on kulunut). Jos teos ei puhuttele kun sen näkee niin oletetaanko sen puhuttelevan kun on lukenut manuaalin? Kakkaa ja kökköä, sanon minä. Jos teos sen sijaan toimii ns. omillaan, voi siitä ehkä ottaa tarkempaakin selkoa. Sanotaan nyt vaikka sitten selvennykseksi, että pelkästään Pietarin Eremitaasissa on niin paljon taideteoksia, että jos jokaista katselisi muutaman sekunnin, kestäisi kierros kuukausia jos ei vuosia. Ei ole aikaa lukea kaikkia selityksiä teosten taustoista ja taiteilijan aivopieruista. Jos ei pelaa niin ei pelaa, sillä sipuli!
Odotan mielenkiinnolla ja toivon, että kaikki nuoret taiteilijat kuuntelisivat sitä omaa sisäistä ääntään eivätkä viihteistyneen markkinahyörinnän seireeninkutsua.
Moni luovien alojen ulkopuolinen todennäköisesti pitää niitä eräällä tavalla itsegeneroivina eli ne eivät luulon mukaan kaipaa tukea, ymmärrystä eivätkä kenties taloudellista tukeakaan. Jonkinlaisena esikuvana pidetään taiteilijoita, jotka köyhyydessä pystyvät luomaan korkeatasoista taidetta ja kuolevat köyhinä ja vähän ymmärrettyinä noustakseen sitten kuolemanjälkeiseen kuuluisuuteen. Tuo kuva elää vahvana, mutta jokainen vähänkään asioihin perehtynyt tietää sen suurelta osalta olevan hyvin harhainen illuusio.
Itse taas uskon siihen, että harva pystyy mitään ammattia harjoittamaan täysipainoisesti ilman jonkinlaista tukea ja taloudellista turvaa. Moni opiskeluajan ihmisistä on luovuttanut ja etsinyt jotain taloudellisesti palkitsevampaa työtä. Yksinäisyys on yksi luovien alojen tunnusmerkkejä muutenkin. Kilpailijat ovat jostain syystä kateellisia ja usein se kaivattu henkinen tuki ja keskustelu vertaisten kanssa jää vain haaveeksi. Tuo kateus kenties johtuu juuri tavattoman niukoista resursseista, joita jakamassa on niin kovin moni kollega tai saman alan ihminen.
Yksikään ihminen ei ole saari, mutta luovan alan ihmiset ovat kenties lähempänä kuin moni muu. Pettymykset omalla alalla, huono ja ymmärtämätön palaute ja lyttääminen tai kenties jopa täysi hiljaisuus kun on yrittänyt parhaansa, ovat sieltä helpoimmasta päästä. Yritäpä taiteilijana hankkia perhe tai pitää yllä tarpeaksi korkeaa tulotasoa vaikkapa vaatimattoman studion ja kodin hankkimiseksi. Monelle melkein mahdoton unelma. Kuitenkin tuo työhuone on se, jossa tulisi luoda lisäarvoa vaikkapa levittämällä maalia kankaalle. Usein työtila ei täyttäisi sille asetettuja virallisia normeja ja moni pilaakin terveyttään surkeilla olosuhteilla.
Paljon puhutaan luovuuden merkityksestä ja sen tuomista innovaatioista. Itse uskon, että varhaisen kansallisen heräämisen aikoina vaikuttanut voimakas kulttuuri-innovointi oli yksi syy Suomen kansan identiteetin luomiseen sekä myös taloudellisten aspektien luomiseen kulttuurin voimalla. Tuon ajan jälkeen aina 70 –luvulle asti meni suhteellisen hyvin ja ihmiset olivat valveutuneita ja kiinnostuneita kulttuurista ja sen tuotteista. Nyttemmin sitten se on alennettu jonnekin muiden tuotteiden sekaan ilman erityistä omaa statusarvoa – hintalapulla varustettuna. Samanaikaisesti esimerkiksi vielä kotimaassa olevat yritykset eivät sisusta toimitilojaan vaikkapa suomalaisten taiteilijoiden töillä vaan ostavat vaikkapa julisteita ja muuta halpatuotantoa. Toisin oli ennen. Suorastaan edellytettiin omien edustustilojen olevan suomalaista kulttuuria ja tuotantoa esilletuovia.
Kotimaisen taiteilijan on todella vaikea olla luova tilanteessa, jossa hän on riippuvainen melkoisessa määrin epävarmoista apurahoista, huonosta kiinnostuksesta työtään kohtaan ja jossain määrin kulttuurin arvojen inflaatiosta. Puhetta luovuudesta kyllä riittää, mutta tekoja sitäkin vähemmän.
Elä siinä sitten kuolemaa ja jälkijättöistä kuuluisuutta silmälläpitäen velkaisessa taloudessa, mahdollisten mukuloiden ja muijan valittaessa kurjuuttaan.
Tätäkö Suomella on tarjota kulttuurintekijöilleen? Taitaa olla kuoleva ala, jolle hakeutuvat pian ymmärtävät tekemänsä virheen ja hakeutuvat niihin ns. kunnon töihin – jos sellaisiakaan nyt kohta tarjolla on.
Udon Thanin kaupunginmuseo – Udon Thani City Museum
En toistaiseksi ole vieraillut Thaimaassa sellaisessa museossa, joka olisi tehnyt lähtemättömän vaikutuksen ja joka kestäisi vertailun eurooppalaisen vastaavan kanssa. Suurimmaksi osaksi olen nähnyt jäsentämätöntä aineistoa välinpitämättömästi esilleasetettuna. Ehkä thait eivät välitä asioista, jotka ovat vanhoja ja jotka eivät esiinny edukseen muotilehdissä.
Tämä asenne saattaa olla sukua samanlaiselle menneisyyden kieltämiselle kuin mitä Suomessa tapahtui 70 -luvulla, jolloin kannettiin sukuantiikkia kaatopaikalle uusien lastulevyhuonekalujen ja muovimattojen tieltä. Kaikki oli 'uutta' ja uusi aika oli koittamassa, joka ei kaivannut vanhojen romujen läsnäoloa. Thaimaassahan on siirrytty noin sanakuvallisesti suoraan riisipellolta langattomaan internettiin. Vaikka netti ei aina toimisikaan, on se kumminkin jotain uutta ja kiehtovaa toisin kuin mummon vanhat piirongit. Uskoisin kuitenkin sukupolven päästä – lieneekö noin 32 vuotta? - ihmisten havahtuvan siihen, ettei heidän menneisyydestään olekaan paljoa muistuttamassa. Tähän kai esineiden ja asioiden museoimisella pyritään. Osoittamaan kenties 'uusille uljaille ihmisille' asioiden suhteellisuus ja muistuttamaan menneiden sukupolvien pyrkimyksistä ja kenties edistysaskelistakin. Nuo edistyksen askeleet ovat tulleet tänne nopeasti, nopeammin kuin kenties Euroopassa. Suomessahan tulivat vaikkapa puhelinlangat ensin, ei suoraan hypätty langattomaan aikaan. No, muutos sen kuin vain vauhdittuu.
Hienoimmat kokemukset olen saanut vaikkapa siinä kuninkaan palatsi kautta temppelipaikassa, missä tuo kuuluisa jalokivestä veistetty buddhankuvakin on. Itse budda ei tehnyt minuun kovinkaan kummoista vaikutusta vaan temppelin käytäville maalatut, hänen elämäänsä esittelevät kuvakertomukset. Ne olivat ilmeisesti aitoja alkuperäisiä, sillä perspektiivi poikkesi huomattavasti myöhempien aikojen eurooppalaisesta vaikutuksesta. Toiseksi tulevat varmaan ne monet hienot taidenäyttelyt, joita olen saanut ihailla niin Silpakorn yliopistossa Bankokissa kuin Khon Kaeninkin yliopiston taidekeskuksessa. Uusi sukupolvi tulee! Väisty vanha!
No, itse asiaan takaisin. Tämä kyseinen Udonin museo on keskellä kaupunkia, ranskalaistyyppisessä siirtomaarakennuksessa. Henkilökuntaa tuntui olevan riittävästi, mutta heitä ei ollut kuitenkaan riittänyt pyyhkimään pölyjä vitriineistä tai pesemään laseja. Vaikutelma oli hiukan kuin vanhan peruskouluni karttahuoneessa. Sinne tänne oli kuin unohtunut sinänsä mielenkiintoisia esineitä, mutta niiden esillepano saattaisi masentavuudessaan lannistaa innokkaimmankin kulttuurinharrastajan. Sen sijaan kuninkaallisten potretteja esittelevät huoneet oli siivottu moitteettomasti samoin kuin erilaisia buddhalaisia munkkeja esittelevät esineet, veistokset ja valokuvat.
Toisaalta olisin halunnut nähdä paremmat vedokset varhaisempien aikojen ihmisiä ja heidän elämäänsä esittelevistä valokuvista. Monet olivat haalistuneet ajansaatossa ja epäselviä kuin mitkä. Olen melko vakuuttunut, että pienellä vaivalla saataisiin esille hienoja vedoksia, joista todella avautuisi uusia näkymiä udonilaiseen elämään.
Oma lukunsa ovat pari-kolme vuosikymmentä vanhat maalaukset joiden aiheena on mennyt maailma. Niissä mielestäni on aika omituinen näkökulma taiteilijalta/-joilta, missä esitetään maanviljelijät ja hierarkiassa alempana olevat lähinnä puusta laskeutuneina apinoina ja yläluokan ihmiset lähinnä englantilaisten ja ranskalaisten esikuviensa tavoin herraskaisina olentoina kirkkaine sädekehineen. Kaikesta huolimatta nämä maalaukset olivat minusta museon parasta antia. Kirvoittivat naurunpyrskähdyksen jos toisenkin. Arvelen, ettei se kuitenkaan ollut niiden alkuperäinen tarkoitus, mutta joskus vakava aie muotoutuu parodiaksi tahtomattaankin.
Museoon ei ollut rantautunut eurooppalainen tapa myydä mielenkiintoista kirjallisuutta kuvineen museon aihepiiriin liittyen ja esillä oli kopioita museon esineistä – tai ainakin niitä läheisesti muistuttavia uusintatuotoksia – mutta myytäväksi niitäkään ei ollut tarkoitettu. Ihastuttava puisto ympärillä olisi kaivannut kahvilaa (jos sellainen oli, en huomannut), mutta onneksi niitä oli läheisen järven ympärillä enemmän kuin riittävästi. Päivän kulttuuririento päättyikin mango-banaanipirtelöön. Raikas ja ihana juoma. Suosittelen.
Ajattelin antaa tälle vierailulle pisteiksi 2/5 eli ei aivan kauhea, mutta ilmankin tulee toimeen. Toisaalta Thaimaan kaupunkien tämänkaltainen kulttuuritarjonta on aika vaatimatonta (ehkä pääkaupunkia lukuunottamatta), joten sunnuntaikävelyn tai visiitin kohteeksi se on ihan piristävä. Enempi varsinaisen sijaintinsa ja kiinteistönsä, kuin varsinaisesti sisällä säilytettyjen muistojen.
Tuli oltua hauskassa ja melko thaimaalaisissa bileissä - olin ainoa ulkomaalainen. Monet ovat varmaan nähneet moisia esityksiä turistikohteissakin, mutta tässä tapauksessa oli kyseessä varainkeräys HIV+ lasten hyväksi. Tilaisuus järjestettiin C Male saunan alakerrassa, lähellä Khon Kaenin ylipistoa. Khon Kaenissä on lapsia auttava kritillinen lasten orpokoti. Tilaisuuden liput olivat aika hinnakkaita, joten odotin olevan väljää, mutta paikka olikin ruuhkainen ja osallistujia lähikaupungeista mm. Udon Thanista.
Kaikilla tuntui olevan hauskaa ja osasyynä varmaankin oli kielitaito, koska kyseessä ei ollut pelkkä tanssahtelu lavalla vaan myös vitsit ja näytellyt komedianpätkät.
Monella tapaa voidaan auttaa lähimmäisiä eikä sen tarvitse olla välttämättä tiukkapipoista tai tylsää vaan riemua ja iloakin saa ja pitää olla mukana toiminnassa. Tilaisuudessa tarjoiltiin pikku snäkkejä ja virvokkeita, ei suomalaisittain (tai pitäisikö sanoa eurooppalaisittain?) alkoholia. Tästä huolimatta kaikki viihtyivät aina puoleenyöhön asti.
Vietin viikon Koh Samuilla, Samuin saarella siis. Matkasin yhdessä kahden englantilaisen tuttavani kanssa, joista toinen oli Thaimaassa ensimmäistä kertaa, toinen taas on ollut täällä 15 vuotta ja aiemmin asunut mm. Indonesiassa ja Balilla.
Jotkut pitävät Samuita jonkinlaisena Thaimaan Ranskan Rivierana tai vastaavana, mutta itse en nähnyt kovin suurta eroa matkaan vaikkapa Pattayalle. Poissaolollaan loistivat niin rantabulevardit kuin turistitkin. Erilaisia baareja sen sijaan löytyi joka makuun.
Lähinnä näkyi lapsiperheitä, jotka harvemmin ottavat osaa iltarientoihin ja niin paria paikkaa lukuunottamatta oli Samui melko kuollut iltaisin. Poikkeuksena oli mm. Green Mango tanssiravintola/disco, joka on profiloitunut sekä tavallisten tallaajien että vähemmistöjen suosituksi illanviettopaikaksi. Myös Reggae Bar oli runsaan osanoton kohteena. Jossain vaiheessa ajatteli todella olevansa Jamaikalla, niin runsaasti oli rastatukkaisia tummia miehiä - ilmeisesti pääosin Afrikasta, mutta koska en puheisiin pyrkinyt, jäi heidän kotimaansa arvoitukseksi.
Samuin kadut ovat melko surkeasti hoidettuja. Moottoripyörällä ajaessa monin paikoin oli osua kadunreunaan, joka oli jäänyt merkitsemättä ja olisi taatusti aiheittanut harmia vähemmän tarkkaavalle kuskille. Monet kuopat ja lätäköt puhuivat omaa kieltään kunnollisen infrastruktuurin puuttumisesta. Sinänsä ei mitään uutta Thaimaassa, mutta monien puheista kuvittelin Samuin olevan jotain 'eurooppalaisempaa'. Mitä tulee hintoihin - ne todella olivat eurooppalaisia. Monessa Euroopan maassa saattaisi samat asiat saada halvemmalla. Asuntojen hinnat näyttivät olevan moninkertaisia muuhun maahan verrattuna, kenties ainoastaan Phuketin kilpaillessa hintatasollaan. Tässä suhteessa saari oli aika pettymys. Mitään erityisiä näköaloja ei rantaa lukuunottamatta ollut, näköalaravintola ison kukkulan laella oli remontissa ja tie poikki joten se jäi näkemättä.
Temppelit olivat jossain suhteessa iloinen yllätys, siistejä, puutarhat kauniisti istutettuja ja muualla vallitseva muoviroska loisti poissaolollaan. Joskus toivoisi ihmisten kohtelevan maataan samalla kunnioituksella kuin uskonnollisia rakennuskohteitaan. Taitaa jäädä toiveeksi..?
Olen itse henkilökohtaisesti tuntenut vastenmielisyyttä saarikohteisiin. Kenties niiden kalleuden ja jonkinlaisen sisäänlämpiävyyden vuoksi. Viimeaikoina turisteihin kohdistuneet huijaukset ja kusetukset eivät ole omiaan lisäämään luottamusta. TAT (Tourist Authority of Thailand) on ollut merkillisen hiljaa näistä monia koskevista kokemuksista ja keskittynyt ainoastaan propagoimaan omia kantojaan, kuten halua saada enemmän laatuturisteja (lue: varakkaita turisteja). Nuo laatuturistit saattaisivatkin tulla, jos matkakohteiden tasossa ja palveluissa tapahtuisi parannusta. Toivoa sopii, sanoisin...
Tulkintaa ja tiivistettyä työtä. Artikkeli ilmestyi Sydän-Satakunta -lehdessä 16.04.2009 Klikkaa kuvaa lukeaksesi teksti.
Interpretation and concentrated -article was published in the local news paper Sydän-Satakunta. I make my points about a lot of issues like the imbalance between art & culture in financial means compared f.e. to sports. Also talk about my views in general. Maybe the most important point being the question of future and what kind of input art can have. In my opinion it's difficult to see just technological advancements without some sort of co-operation with different fields. So my feeling is that art and culture are very important creating new ideas and innovations.
Art exhibition openings are fun since you see so many friends that you haven't - for a reason or another - seen for so long. This opening lacked some but brought some surprises as well. Quite enjoyable. Artists are so often working alone that this kind of flood of people sometimes feels so strange. And after returning home, which is empty, it feels so distant and one wonders whether it actually was for real or not.
Tällaisena aikana, kun monet esiintyvät valokuvissa, Facebookissa jne. mietityttää, miksi "vanhanaikainen" muotokuva edelleen viehättää. On muotokuva toki pysyvämpi ja osoittaa kohteensa olevan merkittävä henkilö jo siksi, että on valinnut tämän tallennusmuodon jälkipolville. Minusta vanhojen muotokuvien suurin anti ehkä onkin niiden kautta tapahtuva tutustuminen aikaan ja siinä eläneisiin ihmisiin satojen vuosien takaa.
Toinen kiinnostava seikka on taiteilijan tulkinta mallista. Näkökulma saattaa olla epäedullinenkin mallin kannalta ja esittää hänestä sellaisiakin puolia, joiden malli itse soisi jäävän huomaamatta. Kokonaan eri asia ovat sitten nuo kuvat, jotka ovat pelkkä representaatio valokuvista. Niiden kohdalla on vaikea löytää motivaatiota.
Samoin julkinen muotokuva saattaa poiketa huomattavasti yksityisiin tiloihin tulevasta. Itse olen tehnyt molempia ja julkisen työn ohella kohteelle itselleen vapaamman - ja pienikokoisemman - version kotiin.
This is an open invitation to my new exhibition for anyone interested. Some people seem to think that they need a separate invitation before they overcome their shyness to attend. That is totally unnecessary since art exhibitions are open to everyone. Be welcome!
Tämä on avoin kutsu näyttelyyni kaikille kiinnostuneille. toivottavasti teitä riittää. Se, että näyttelyssä käy paljon ihmisiä, on aina taiteilijalle palkitsevaa. lämpimästi tervetuloa!
EDIT:// Näyttelyteksti
Sami Rinne
BANGKOK BOOGIE NIGHTS
Galleria Pirkko-Liisa Topelius Ullanlinnankatu 1 A 2-4, 00130 HELSINKI 04.03. - 29.03.2009, avajaiset 03.03.2009 TI-PE 11-17 LA-SU 12-16 MA suljettu
Näyttelyn nimi viittaa modernistitaiteilija Piet Mondrianin teokseen 'Broadway Boogie Woogie', jonka hän sai valmiiksi 1943 pian muutettuaan New Yorkiin. Teoksessa oli paljon runsaampi määrä yksityiskohtia kuin hänen aikaisemmissa teoksissaan ja nimen se sai tuosta musiikista, jota Mondrian rakasti tanssia.
Minulle tuo teos tuli mieleen asuessani Bangkokissa - nykyhetken New Yorkissa. Valoja, ääniä, kuvia ja paljon paljon muuta mahtuu tuohon suurkaupunkiin. Bangkokissa voi valita, millaisen kuvan siitä saa. Tutkiessa pieniä kujia - joita riittää loputtomiin - saattaa vahingossa löytää pienen puiston tai tuoretorin tai mitä vaan. On yhtä monta käsitystä Bangkokista kuin on siellä kävijöitäkin.
Itse kuvataiteilijana olen ihastunut siihen valtavaan määrään erilaisia visuaalisia yksityiskohtia, värejä ja virikkeitä ja heijastumia mitä kaupunki tarjoaa. Yhtenä ajatuksena oli nimetä näyttely Bangkok Graffitiksi, mutta nimi viittaa ehkä liiaksi nuorisokulttuuriin vaikka haluaisin sen enemmän kuvastavan sitä loputonta mielikuvien ja visuaalisten merkkien määrää, jota kaupunki on pullollaan. Myönnetään - kaupunki ei aina ole kaunis tai puhdaskaan, mutta elossa se on, mitä suurimmassa määrin! Haluan näyttelylläni tuoda esiin noita ilmeitä, yksityiskohtia ja tunnelmaa, joka yhdessä maailman suurimmista kaupungeista vallitsee. Kyseessä on oma valintani, mutta kaupungissa, joka on levinnyt niin laajalle ettei kukaan tunnu tietävän missä sen rajat ovat, valinta on ainoa mahdollisuus. Kukin valitsee oman Bangkokinsa. Tässä tapauksessa yksityiskohdat luovat kokonaisuutta. Yritän siis luoda uudestaan yhden näkemyksen ja tunnelman siitä, mitä olen kokenut ja nähnyt.
Teokset ovat syntyneet Aasian matkoillani viimeisen neljän ja puolen vuoden kokemusten perusteella. Matkalaukkukoko on ollut tietoinen valinta jo siitä syystä, että olen muuttanut niin monta kertaa etten pysy laskuissa mukana. Kyseessä on eräänlainen visuaalisten kokemusten päiväkirja.
Kokemäen entisestä juustolasta on muodostumassa se pieni kulttuurihenkireikä, jollaista kipeästi on kaivattu. Toiminnassa on mukana konservaattori, mattokudontayritys ja monia muita. Kuten aina, kehittämistä haittaavat taloudellisten resurssien puute. Monet mukaan pyrkivät eivät ole varoissaan ja tilojen kunnostaminen on hintavaa.
Tämä on toinen näyttelyni tiloissa. Ensimmäinen oli inspiroitu italialaisesta käsitteestä 'Arte Povera' - köyhä taide. Siinä otin tilan huomioon ja en edes yrittänyt mitään ¨"taideripustusta". Tila oli osa ripustusta ja soveltui hyvin töihini. Nytkin on esillä uusimpia töitäni, jotka on toteutettu pohjustetulle paperille. Ripustus on jälleen 'köyhä', mutta se sopii töihin, joiden tematiikka käsittelee suurkaupungin merkkejä ja niistä tekemiäni huomioita. Siitä siis nimi 'Bangkok Graffiti'.
This is my second exhibition in the old dairy house of Kokemäki. The first one was named and inspired by Italian 'Arte Povera' - The Poor Art. It meant that my works related really well to the premises, they became a part of the space. This exhibition is consisted of similar idea since it originated from the graffiti and images around Bangkok. Big cities are so full of details and images for inspiration.
Kokemäki Juustola is occupied by artists and skilled professionals from different fields of design and craftmanship. We all hope to give this small culture point new life in the city.
I am so happy to have my old studio room converted into more spacious form. Four walls torn down and new floor that one does not have to watch ones step. Old oven for baking bread removed. That one I thought a long time but decided that I am not going to become a one man bakery. I'll leave it to others more able.
The floor was constructed over years - or should I say over decades or centuries - since the house was built during 1840's. Nobody seems to know the exact year but they say it's one of the oldest buildings here that has been occupied ever since. There were couple of years late 1990s that no-one lived here, the place was a coffee house for those returning from service on Sundays. As it was and still is, the building is after its long years not very geometrical. The best one can do is to avoid too straight lines - they would appear very peculiar, indeed. I know many people that would not be comfortable living in a house like this, but I am happy to be part of the continuum. One of the former owners was the town painter. He did decorative works for furniture and painted houses and anything that was necessary. The floor was partly rotten and consisted of pieces of wood and some parts were ten or more centimeters lower or higher than other parts. So we decided to save what was there to be saved and construct it anew. The result is that I now have a lovely and historical studio for art work. Love it. Only downside is that I feel it to be so nice that I only sit there and stare the fireplace.
"Scenes tend to occur in waves of three. The first wave brings the few, the adventurous and the enlightened. The second wave brings more, it brings the avant garde. The third and final wave brings the masses. The masses tend to be asses and they murder the scene." The above quote was from a text remembering Phuket before it became popular. Popularity also destroyed it. In some sense this tends to happen to Art movements as well - just think of Modern and what happened. There was a compact thinking why they did something they did. Mostly against academic painting - or should I say - against other dogmatic people that thought that painting was about brown color, copying Old Masters, avoiding life and pretending that everything could be approached through allegories?
Well, they got their counter attack. Color, wild compositions (if any), splitting the image in facets, experimenting and letting the color drip, drop and splash. Funnily though, the Modern Masters were educated in the atmosphere of the Tradition, so they knew perfectly well how to fight against it. The next generation was not that skillful or knowledge-wise. They simply stuck to the Modern cliches and forms and repeated them endlessly. So much that it finally became so much unlike Modern and they started to call it POSTmodernism - whatever that is. I think it's much of everything and nothing at the same time.
In my mind, Art is much to do with patterns but they need to be review at times to make sure they still are viable and not just repetition without meaning.
I sometimes feel that accomplishing to do an image of Art is like trying to make something very fragile to be stuck on 2-dimensional canvas forever - or that is the goal, very few get that far.
It's been a while since I wrote anything. You know - the New Year in Thailand - it stops anything and gets on your way in every possible way. Thais like to celebrate and I've said before that everything seems to take three times longer than in Europe but they also have three New Years in a row. Yep, you heard correct, 'our' New Year, Chinese New Year and of course my favorite - Thai New Year - also known as Songkhran in April. I am born during those crazy days of Songkhran, the Water Festival, so I don't need to spend it alone. The whole country seems to go nuts.
Well, that's about that. I get excited so easily. Buri Ram literally translates as Pleasentville, although Thais that I asked about it seemed rather confused about the meaning of the words so I guess they might be rather ancient and more prose than verse or the other way around.
I was there with my friends and climbing to the mountain was a task regarding that it was VERY hot day again. I always try to discourage people to make any accurate plans while traveling in Thailand since the schedule is very likely to change. And I myself am so lazy that any extra climbing and swetting is always wrecking my nerves. My favorite way of traveling is reading books. No sweat there and one can do it in the comfort of ones home.
So there was I looking these ancient ruins. And swetting... First question was why oh why this kind of things are always so difficult to enter. They are fortresses of course but still... Almost first thing that I heard was that someone has stolen the stone images carved above the exits. At least in one spot so those I saw were FAKES (!)Nice. I could have looked similar in any "antique" shop in Pattaya or Bangkok. They have these expensive things that they call antique. When I was young anything younger than 100 years was just old things but development develops so nowadays antique is something that was made a week ago.
When we finally came down and drove closer to town we stopped at another big temple. It was much nicer and much bigger than the one at the mountain top. They said it was a temple for water and rice (growth). More interesting and which was better, no other tourists around. I could've slept there all day in a nice Fisherman's net but as usual I didn't find any clues that they had thought of my comfort. My feeling is - regarding most of things in Art or Architecture or anything similar - that it should be looked from vertical position. Yes. More relaxed, more suitable and time to consider whether it is worth getting up from bed. Frankly said, most things aren't and you have seen them on National Geographic Channel already.
All in all, worth seeing but sitting in a car for 12 hours is not my idea of fun. It translates to back pain and I hate pain.
Above picture was a trial print to see whether I could produce some graphic prints here. Why not? But it was very difficult to explain my goal to the print shop staff. They are very typical Asian what comes to work. They would require a 100% sample of what is needed. I am used to more lenient way of working where the printer has his opinion (as an expert) how the work should be done. Many people seem to undervalue the importance of printmaking – mostly probably because they don’t have a clue how difficult it is. There are so many choices to be made and it all starts from cutting down the options. The choice of technique, methods used, colors to be mixed and all kinds of things varing from the choice of paper to the hangover of the artist may greatly affect the results. Normally, one can see quite easily what is a good print, but determining why is another, more difficult question. I, myself, am part of the old European tradition that I actually can print my own images if I wish to do so. So many artists nowadays use someone else to come up with their graphic work. No wrong with that but it also makes them believe – wrongly – that printing is just shifting images to another media. This is a common mistake since so many don’t have a clue what is the printing process itself. We are used to using photoshop and digital printer. Okay, that’s fine what comes to our daily needs but I am talking about a bit more sophisticated thing here. European printmaking is well alive and has a very long history. Granted, normally the artists start to use the older machinery since they are cheaper but they do not necessarily lack of quality. The most expensive part of printing is the color – the pigment in color to be clear. Many new machines use very little color to save money. Simple as that and as a result we get more anorectic and bloodless images. Many modern (or should I say postmodern?) printmakers don’t even know what is a quality print. The schools are concentrating on commercial demands and forgetting that narrow margin of true quality. Happily, though, I have seen very good quality stuff at local Asian expos. They really seem to have that customer niche that demands quality as well. I believe that it is actually easier to get your prints made here up to that maximum wanted. As long as you have that 100% example, of course...
Tänä vuoden pimeimpänä aikana mieleen muistui alemman tutkintoni näyttely Gotiikan tematiikasta ja sen yksi käsite ikuisesta valosta, joka heijastuu kaikista luomakunnan kappaleista, niistä pienimmistäkin ja vaatimattomista.
Gotiikka – kuten niin monet muutkin ihmisen rakentamat ideologiset rakennelmat – oli itseasiassa yhtä suurta väärinkäsitystä (Pseudo-Dionysius), mutta aikaansai mahtavia uskonnollisia rakennelmia varsinkin Ranskanmaalla. Olin jossain välissä Ile-de-Francen alueella tutustumassa noihin katedraaleihin mm. Reims, Beauvais ja lukuisa määrä muita joita en nyt enää muista kuin mielikuvalta. Gotiikan ideologian mukaan kirkko oli kuin puun juuristo kääntyneenä kohti valoa ja sillä tuli olla seitsemän tornia vrt. opetuslasta. Johtuen tuon ajan rakennustekniikasta, enin määrä jonka näin, oli viisi tornia. Täydellisyyttä kun on vain kirjoissa ja unelmissa. Ja ehkä taiteessa, kun se ominaislaatunsa avulla lähestyy unelmia, satuja ja sellaista jota julma todellisuus halveksii.
Tästä huolimatta, ajatus ikuisesta valosta ja sen kaikkialle tunkeutuvasta hoivasta tuntui lohduttavalta. Myöhemmin sitten heräsi ajatus, onko sitä olemassa vaikka on pirun pimeää? Ihminen haluaa uskoa ikuiseen ja varmaan ja pysyvään. Ehkä juuri siksi, että niin harva asia on noita edellämainittuja. Elämme kuin olisimme ikuisia.
Tänään muistelin edesmennyttä ystävääni, joka poistui kaksi vuotta sitten oman käden kautta hyppäämällä junan eteen. Ostin tuona päivänä pienen muistoesineen, jota yhä kannan mukanani. Hän oli yksi niitä unohdettuja, joilla ei ollut paljoa ystäviä ja elämä oli mennyt muita palvellessa ja raskaita töitä tehden. Auringonvalo – tai mikään muukaan valo – ei tainnut lämmittää häntä hänen yksinäisyydessään.
Valo on maalaustaiteessa olennaista. Sitä on vaikea vangita kankaalle. Se on hankalasti toteutettavissa, luonto tekee sen upeammin kuin yksikään maalaus pystyy sitä matkimaan. Ilman valoa juuri mitään tuntemastamme ei olisi olemassa. Se muuttuu ja kimaltaa kaikessa mihin osuu.
Mitä mahtoivat vanhat kreikkalaiset tarkoittaa laulaessaan: “Niin kauan kuin elät, loista!” Ehkä he halusivat ihmisen olevan loistelias oma aurinkonsa, joka olemassaolollaan valaisee muita ympärillään. Nyt kun Valon Juhla lähestyy – samoin kuin vuoden pimeimmät hetket – voimme sytyttää oman valomme ja valaista ja lämmittää sillä muita.
Loistakaamme!
LUX AETERNA – The Eternal Light
This being the darkest period of the year, it somehow reminds me of my exhibition themed around Gothic. There was a basic concept that adored light. The light was reflecting from everyhting in the universe – even the most remote of beings and things.
Gothic period – as so many ideologies (I try to avoid the word religion since I see little difference) put up by humans – is a great misunderstanding (referring to Pseudo-Dionysios). But still it was able to achieve ‘miracles’ in architecture of its times, especially in France. I was going around Ile-de-France region and enjoying its friendly people and good food (compared to Parisiens which are ackward people!). And of course seeing those cathedrals in Reims, Beauvais and so on. Most I can remember as images and relate to the feeling and location but can’t really remember their names any more.
The basic structure is a basilica turned to heavens like a giant tree roots seeking the light of God. There should be seven towers as there were seven followers of Christ. Due to technical problems the most I saw were five towers. So as good as a theory it might be, it couldn’t be accomplished here on Earth. So sad. Reaching that level of pure perfectness – maybe it can be done only in our imagination or literature or fairy tales. Or art in general since arts really are closest what we come up with concerning living as a human being.
Somehow the idea of eternal light that was reaching allover was a comforting one. Later I wondered whether it really exists when it’s totally dark? We like to believe in something eternal, safe and stable. Perhaps because so many things are actually the opposite. We live like we are eternal, indeed.
Today I remembered my friend that took his own life two years ago. That day I bought a memento that I still carry with me every day. He was one of those people, whos life went working hard and serving the needs of others. Sunlight – or any other form of light – didn’t seem to warm him in his solitude.
Light in painting is a necessity. It is hard to capture by the means of the brush stroke. It almost futile to compete with nature. Mother nature outshines every and each one that even dares to challenge its shining glory. Without light almost everything that we know of would seeze to exist. It shines and glimmers in everything that it touches.
Sometimes I wonder what the ancient Greeks meant when they sang: “As long as you live, shine!” Maybe they wanted us to be shining beacons in our lives to shed light upon eachothers. Now, when the Celebration of Light is near, we all can lit our own lights and give warmth to the others.
Let’s shine!
Ryhmänäyttelyt, festivaalit, ryhmätyöt
2005 Sata palaa, Lönnströmin taidemuseo, Rauma
2000 Vaasan taidehalli, yhdessä Hannu Leimun kanssa, Vaasa
2000 Sollentunan taidemessut, Tukholma
1998 Galleria Bakeliittibambi, Enkeleitä, Helsinki
1998 Art goes Kapakka, Klaus Kurki, Helsinki
1996 Porvoon Taidehalli, Synti-näyttely yhdessä Laura Melan,Kirsti Wibergin ja Asko Sutisen kanssa, Porvoo
1996 Galleria P-L Topelius, Bysantti-näyttely yhdessä Kirsti Wibergin kanssa, ääniteos Mika Karhunen ja Joanne Morgan, Helsinki
1994 Kuvataideakatemian galleria, Lux Aeterna,
yhdessä muusikko Jukka Pietisen kanssa, Helsinki
1993 Galleria Mosabacka, Laituri-näyttely, Helsinki
1993 Galleria Mosabacka, Nauru-näyttely, Helsinki
