LUX AETERNA

LUX AETERNA – Ikuinen valo

Tänä vuoden pimeimpänä aikana mieleen muistui alemman tutkintoni näyttely Gotiikan tematiikasta ja sen yksi käsite ikuisesta valosta, joka heijastuu kaikista luomakunnan kappaleista, niistä pienimmistäkin ja vaatimattomista.

Gotiikka – kuten niin monet muutkin ihmisen rakentamat ideologiset rakennelmat – oli itseasiassa yhtä suurta väärinkäsitystä (Pseudo-Dionysius), mutta aikaansai mahtavia uskonnollisia rakennelmia varsinkin Ranskanmaalla. Olin jossain välissä Ile-de-Francen alueella tutustumassa noihin katedraaleihin mm. Reims, Beauvais ja lukuisa määrä muita joita en nyt enää muista kuin mielikuvalta. Gotiikan ideologian mukaan kirkko oli kuin puun juuristo kääntyneenä kohti valoa ja sillä tuli olla seitsemän tornia vrt. opetuslasta. Johtuen tuon ajan rakennustekniikasta, enin määrä jonka näin, oli viisi tornia. Täydellisyyttä kun on vain kirjoissa ja unelmissa. Ja ehkä taiteessa, kun se ominaislaatunsa avulla lähestyy unelmia, satuja ja sellaista jota julma todellisuus halveksii.

Tästä huolimatta, ajatus ikuisesta valosta ja sen kaikkialle tunkeutuvasta hoivasta tuntui lohduttavalta. Myöhemmin sitten heräsi ajatus, onko sitä olemassa vaikka on pirun pimeää? Ihminen haluaa uskoa ikuiseen ja varmaan ja pysyvään. Ehkä juuri siksi, että niin harva asia on noita edellämainittuja. Elämme kuin olisimme ikuisia.

Tänään muistelin edesmennyttä ystävääni, joka poistui kaksi vuotta sitten oman käden kautta hyppäämällä junan eteen. Ostin tuona päivänä pienen muistoesineen, jota yhä kannan mukanani. Hän oli yksi niitä unohdettuja, joilla ei ollut paljoa ystäviä ja elämä oli mennyt muita palvellessa ja raskaita töitä tehden. Auringonvalo – tai mikään muukaan valo – ei tainnut lämmittää häntä hänen yksinäisyydessään.

Valo on maalaustaiteessa olennaista. Sitä on vaikea vangita kankaalle. Se on hankalasti toteutettavissa, luonto tekee sen upeammin kuin yksikään maalaus pystyy sitä matkimaan. Ilman valoa juuri mitään tuntemastamme ei olisi olemassa. Se muuttuu ja kimaltaa kaikessa mihin osuu.

Mitä mahtoivat vanhat kreikkalaiset tarkoittaa laulaessaan: “Niin kauan kuin elät, loista!” Ehkä he halusivat ihmisen olevan loistelias oma aurinkonsa, joka olemassaolollaan valaisee muita ympärillään. Nyt kun Valon Juhla lähestyy – samoin kuin vuoden pimeimmät hetket – voimme sytyttää oman valomme ja valaista ja lämmittää sillä muita.

Loistakaamme!

LUX AETERNA – The Eternal Light
This being the darkest period of the year, it somehow reminds me of my exhibition themed around Gothic. There was a basic concept that adored light. The light was reflecting from everyhting in the universe – even the most remote of beings and things.
Gothic period – as so many ideologies (I try to avoid the word religion since I see little difference) put up by humans – is a great misunderstanding (referring to Pseudo-Dionysios). But still it was able to achieve ‘miracles’ in architecture of its times, especially in France. I was going around Ile-de-France region and enjoying its friendly people and good food (compared to Parisiens which are ackward people!). And of course seeing those cathedrals in Reims, Beauvais and so on. Most I can remember as images and relate to the feeling and location but can’t really remember their names any more.
The basic structure is a basilica turned to heavens like a giant tree roots seeking the light of God. There should be seven towers as there were seven followers of Christ. Due to technical problems the most I saw were five towers. So as good as a theory it might be, it couldn’t be accomplished here on Earth. So sad. Reaching that level of pure perfectness – maybe it can be done only in our imagination or literature or fairy tales. Or art in general since arts really are closest what we come up with concerning living as a human being.
Somehow the idea of eternal light that was reaching allover was a comforting one. Later I wondered whether it really exists when it’s totally dark? We like to believe in something eternal, safe and stable. Perhaps because so many things are actually the opposite. We live like we are eternal, indeed.
Today I remembered my friend that took his own life two years ago. That day I bought a memento that I still carry with me every day. He was one of those people, whos life went working hard and serving the needs of others. Sunlight – or any other form of light – didn’t seem to warm him in his solitude.
Light in painting is a necessity. It is hard to capture by the means of the brush stroke. It almost futile to compete with nature. Mother nature outshines every and each one that even dares to challenge its shining glory. Without light almost everything that we know of would seeze to exist. It shines and glimmers in everything that it touches.
Sometimes I wonder what the ancient Greeks meant when they sang: “As long as you live, shine!” Maybe they wanted us to be shining beacons in our lives to shed light upon eachothers. Now, when the Celebration of Light is near, we all can lit our own lights and give warmth to the others.
Let’s shine!

Kaukana Suomesta

Ajattelin tässä kirjoittaa muutaman sanan suomeksi, sitä kun pyydettiin. Henkisesti taiteilija tuntuu aina olevan hieman vereslihalla. Johtuu varmaan siitä, että on esillä joskus töidensä kautta, ne kun voivat olla aika henkilökohtaisia tunnustuksia tai fiiliksiä. Ulkopuolinen ei välttämättä näe niissä mitään intiimiä, mutta taiteilijalle ne ovat sitä. Joskus tuntuu, että nettikirjoittelukin on henkilökohtaista ja siksi aika paljastavaa. Kuka näitä mahtaa lukea? Ja miten kuvat sitten vaikuttavat katsojaansa vai onko meillä nyt jo sellainen informaatioähky ettemme pysty tai halua ottaa vastaan lisää ärsykkeitä?

Täällä olen joskus muutenkin aika kontaktissa erilaiseen kulttuuriin. Moni varmaan ajattelee sen olevan helppoa elää toisenlaisessa todellisuudessa, mutta se on ihmeellinen asia, miten omaa kulttuuriaan, kieltään, tapojaan ja jopa ilmastoa vuodenaikoineen joskus kaipaa. Kyllä – jopa Suomen ilmastoa. Täällä kaukana ei oikeastaan ole vuodenaikoja siinä mielessä kuin me suomalaiset sen ymmärrämme. On lämmintä ja lämpimämpää ja kuumaa ja kosteata ja kuivaa ja kuumaa, mutta sellaisia vuodenaikoja kuin syksy tai talvi tarjoavat ei täällä ole. Ei ehkä ole melankoliaakaan, joka jonkun mielestä kuulemma on luova tila valmistaessaan mielentilan muutosta.

Taiteilija on aina kulttuurinsa tuote. Otetaan häneltä pois kieli ja kosketus omaan kulttuuriin. Mitä jää jäljelle? En tiedä, sillä kulttuuriamme kannamme aina mukanamme. Sitten tosin voi alkaa ahdistaa, kun ei tapaa toista suomalaista vaikka pariin kuukauteen. Ehkä tämä on syy, miksi ulkomailla tavatut suomalaiset ovat tavallista ystävällisempiä, ottavat kontaktia ja puhuvat mielellään toistensa kanssa. Olen tavannut neljän vuoden aikana vain yhden suomalaisen, jonka kanssa en tullut toimeen ja siihen oli syynä puhtaasti henkilön runsas alkoholinkäyttö.

Nyt teen töitä tulevaa näyttelyä varten, kuten jo viimeiset toistakymmentä vuotta. Joskus kyllästyttää, mutta niin kai kaikissa hommissa joskus. Joku muuten kysyi minulta, odotanko inspiraatiota ennen kuin aloitan työt? Vastasin, että sitä odotellessa kyllä tulisi nälkä ja noutaja aika äkkiä. Mietin, odotetaanko muissa ammateissa inspiraatiota. Tuskin. Kyllä kaikissa hommissa on niitä tylsiä ja valmistavia hommia vaikka muille jakaa.

Hyvää itsenäisyyttä!