Upper Esaan Wild Animal Adventure Park 2

Upper Esaan Wild Animal Adventure Park 3

Rekkamarkkinat

Se alkaa edellisenä päivänä ja herättää sinut seuraavan päivän aamuna seitsemältä. Ja se ei tarjoa vain yhtä ämyriä musiikkeineen vaan peräti kolmea samanaikaisesti soitettua musiikkikappaletta.

Oikeastaan pidän tuosta Thaimaan ’morlam’ –musiikista. Se muistuttaa sanoiltaan – ja jollain tapaa sävelmiltäänkin – supisuomalaista tangoa, missä sydän räytyy rakkaudesta, miksi sinua ei rakasteta, miksi sinulla on toinen, miksi sydämeni murjot…ja niin edelleen. Uskon itseasiassa, että suomalaisten tangojen ja iskelmien sanat saattaisivat sovitettuna olla aika kova sana täällä kaukana.

Mutta..! Kolme solistia eri kappalein mouruavine tuskaisine sydämineen aamuseitsemältä herättää sinut kaikkeen muuhun kuin olemaan suosiollinen musiikille. Ei edes aamukahvia nautittu! Thaimaalaisilla on vain yksi asento kaikille ämyreille. Kaikki nupit kaakkoon! Ei sillä väliä särkyykö ääni tai miten se ulos tulee tärykalvoille parin ikkunan ja reilun 50 metrin etäisyyden päähän havahduttaen uneliaimmankin unestaan. Volyymillä se musiikki ja tunnelma luodaan! Ainakin täällä näyttäisi näin olevan.

Ilmiö toistuu joka kuukauden ensimmäinen lauantai. Itseasiassa sillä nyt niin kauheasti ole väliä, mutta olen ihmetellyt koko liikkuvan markkinan kannattavuutta. Kyläpahainen, jossa toisinaan asustan, on melko pieni. Arvioisin täällä olevan ehkä palttiarallaa satakunta taloa. Ostovoima, jos sellaisesta voi puhua, lienee melko vaatimaton. Kylässä kun sama raha kiertää ensin työmiehelle, joka sitten saattaa ostaa työnantajaltaan kanan samalla rahalla ja työnantaja ostaa rehua kanoilleen samalta tyypiltä ja niin edelleen. Jonkinlainen vahvahko luontaistalous siis.

Nuo markkinatyypit ovat ehkä turhankin toiveikkaita, sillä he kantavat esille rekkansa kätköistä satoja erilaisia vaatteita, muovipurkkeja ja niin edelleen. Valikoimaa riittää, sillä he näyttävät varustautuneen paremmin kuin moni ison kaupungin vaatekaupoista. Ihmettelen vain mikseivät he vaivojaan säästääkseen aseta esille pienissä kylissä vain muutamaa kymmentä tuotetta. Sadat erilaiset tuotteet ja niiden viemä tila ovat mielestäni olosuhteet huomioon ottaen aikamoista tuhlausta, siis vaivannäön ja energian. Ostajia ei yksinkertaisesti ole ja itseäni on aamulla turha houkutella ostoksille valtavien ämyreiden eksplosiiviseen möykkään.

Hatunnosto kumminkin, että jaksavat yrittää. Yrittänyttä ei laiteta.

Taidekilpailu

Osallistuin tässä vähän aikaa sitten nykytaiteen kisaan, jossa palkintona oli toteuttaa julkisen tilan veistos ison suomalaisen kaupungin keskustaan reiluksi puoleksi vuodeksi.

Tällainen kisa on aina aika työläs ja jo luonnokseen saa kulumaan kymmeniä työtunteja. Itse toteutin oman luonnokseni 1:1 eli kyseessä oli reilu nelimetrinen, kolmisen metriä korkea teos. Melkoinen mötikkä siis. Tämä siistä syystä, etten ole mikään kokenut kuvanveistäjä ja halusin kokea todellisen tunteen siitä, miltä teos oikeassa koossa vaikuttaa. Pienempi koko antaa aina sellaisen vaikutelman kuin kyseessä olisi jokin taskuuntyönnettävä lelu tai esine. Veistoksen idea kun mielestäni ei ole kumpikaan.

Kilpailun voitti sellainen teos, jossa valmiin jalustan päälle valetaan muovileluilla ja –ötököillä täytetty (koristettu?) hartsilevy. Idea on minusta aika kulunut ottaen huomioon, että tuollaista harrastettiin jo vuosikymmeniä sitten mitä erilaisimpien esineiden joutuessa upotetuksi hartsin valtakuntaan.

Okei, okei. Myönnetään, että ajat ovat muuttuneet, mutta teemmekö me nyt sitten jatkossa kaikki Duchampit ja asetamme pullonkuivaajan esille? Vai Warholit ja kopioimme säilyketölkkejä ja muita purkkeja sellaisenaan esitettäväksi? Vai olemmeko itse oma veistoksemme? Kaikki ihan kivoja ideoita, mutta jos niitä postmodernissa hengessä toistetaan kovin pitkään, alkavat ne kenties puuduttaa katsojaa. Ja kenties tekijäkin kaipaa muita – jopa vanahanaikaisiksi koettuja – muotoja. Ihan konkreettisia kappaleita eikä mitään hienoja ideoita… Vau! Siinäpä taas tultaisiin kuvan alkujuurille. Luulen kahden päällekkäin asetetun kiven olleen varhaisin veistos. Eräänlainen kantakuva.

Kritiikki idean uudelleenlämmittämisestä ei ole kovin vahva argumentti, sillä kaikkeahan tehdään uudelleen ja uudestaan. Mutta minua häiritsee kaksi seikkaa. Ensimmäinen on se, että idea tuntuu ’kivalta’ ja ’somalta’. Siinä ei ole paljoa tietoa eikä hajua plastillisuudesta, viivasta eikä suhteesta tilaan. Minusta veistoksen idea on sen suhteessa ympäröivään tilaan. Se ikään kuin sähköistää sen välittömän ympäristön. Tässä versiossa tuo hartsilaatta toimii enemmän kuvalaattana tai päällysteenä jo olemassaolevalle jalustalle – kenties jalusta onkin enemmän veistos kuin sen päälle laskettava kuvakuorrutus? Laatasta kun eittämättä tulee mieleen, että se enemmän kuin veistosta, muistuttaa maalausta.

Toinen seikka on se, että minua harmittaa. Makuja on monia ja kaikesta voi olla monta mieltä, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa että itse tein paljon töitä oman ehdotukseni eteen ja oletan monen muunkin paiskineen taidehommia tosissaan. En olisi lainkaan niin pahoillani jos tuo voittanut ehdotus olisi taiteellisella tasollaan puhutellut minua ja herättänyt kunnioitusta sen luomaa vaikutelmaa ja idean tasokkuutta kohtaan. Näitä hommia paiskitaan omalla vastuulla ja omalla kustannuksella. Monilla on erityisesti taloudellisia resursseja nukasti. Nyt minusta toteutettava teos jää todennäköisesti merkitykseltään, innovaatioltaan ja vaikutukseltaan mitättömäksi.

Tätäkö sitten on nykytaide? Sellaista kivaa ja pientä puuhastelua, jossa voidaan tuottaa koristeita katukuvaan. Sellaisia tietysti, ettei kukaan vain tule häirityksi tai oikeastaan huomaa mitään tapahtuneenkaan.

Voi meitä taiteilijoita!

P.S. Tuo yläpuolella oleva kuva ei ole ko. ehdotus vaan kuvaa taiteilijan voipumusta…tai sitten ei.

Luovuuden edellytyksistä

Moni luovien alojen ulkopuolinen todennäköisesti pitää niitä eräällä tavalla itsegeneroivina eli ne eivät luulon mukaan kaipaa tukea, ymmärrystä eivätkä kenties taloudellista tukeakaan. Jonkinlaisena esikuvana pidetään taiteilijoita, jotka köyhyydessä pystyvät luomaan korkeatasoista taidetta ja kuolevat köyhinä ja vähän ymmärrettyinä noustakseen sitten kuolemanjälkeiseen kuuluisuuteen. Tuo kuva elää vahvana, mutta jokainen vähänkään asioihin perehtynyt tietää sen suurelta osalta olevan hyvin harhainen illuusio.

Itse taas uskon siihen, että harva pystyy mitään ammattia harjoittamaan täysipainoisesti ilman jonkinlaista tukea ja taloudellista turvaa. Moni opiskeluajan ihmisistä on luovuttanut ja etsinyt jotain taloudellisesti palkitsevampaa työtä. Yksinäisyys on yksi luovien alojen tunnusmerkkejä muutenkin. Kilpailijat ovat jostain syystä kateellisia ja usein se kaivattu henkinen tuki ja keskustelu vertaisten kanssa jää vain haaveeksi. Tuo kateus kenties johtuu juuri tavattoman niukoista resursseista, joita jakamassa on niin kovin moni kollega tai saman alan ihminen.

Yksikään ihminen ei ole saari, mutta luovan alan ihmiset ovat kenties lähempänä kuin moni muu. Pettymykset omalla alalla, huono ja ymmärtämätön palaute ja lyttääminen tai kenties jopa täysi hiljaisuus kun on yrittänyt parhaansa, ovat sieltä helpoimmasta päästä. Yritäpä taiteilijana hankkia perhe tai pitää yllä tarpeaksi korkeaa tulotasoa vaikkapa vaatimattoman studion ja kodin hankkimiseksi. Monelle melkein mahdoton unelma. Kuitenkin tuo työhuone on se, jossa tulisi luoda lisäarvoa vaikkapa levittämällä maalia kankaalle. Usein työtila ei täyttäisi sille asetettuja virallisia normeja ja moni pilaakin terveyttään surkeilla olosuhteilla.

Paljon puhutaan luovuuden merkityksestä ja sen tuomista innovaatioista. Itse uskon, että varhaisen kansallisen heräämisen aikoina vaikuttanut voimakas kulttuuri-innovointi oli yksi syy Suomen kansan identiteetin luomiseen sekä myös taloudellisten aspektien luomiseen kulttuurin voimalla. Tuon ajan jälkeen aina 70 –luvulle asti meni suhteellisen hyvin ja ihmiset olivat valveutuneita ja kiinnostuneita kulttuurista ja sen tuotteista. Nyttemmin sitten se on alennettu jonnekin muiden tuotteiden sekaan ilman erityistä omaa statusarvoa – hintalapulla varustettuna. Samanaikaisesti esimerkiksi vielä kotimaassa olevat yritykset eivät sisusta toimitilojaan vaikkapa suomalaisten taiteilijoiden töillä vaan ostavat vaikkapa julisteita ja muuta halpatuotantoa. Toisin oli ennen. Suorastaan edellytettiin omien edustustilojen olevan suomalaista kulttuuria ja tuotantoa esilletuovia.

Kotimaisen taiteilijan on todella vaikea olla luova tilanteessa, jossa hän on riippuvainen melkoisessa määrin epävarmoista apurahoista, huonosta kiinnostuksesta työtään kohtaan ja jossain määrin kulttuurin arvojen inflaatiosta. Puhetta luovuudesta kyllä riittää, mutta tekoja sitäkin vähemmän.

Elä siinä sitten kuolemaa ja jälkijättöistä kuuluisuutta silmälläpitäen velkaisessa taloudessa, mahdollisten mukuloiden ja muijan valittaessa kurjuuttaan.

Tätäkö Suomella on tarjota kulttuurintekijöilleen? Taitaa olla kuoleva ala, jolle hakeutuvat pian ymmärtävät tekemänsä virheen ja hakeutuvat niihin ns. kunnon töihin – jos sellaisiakaan nyt kohta tarjolla on.

Loy Krathong

Loy Krathongia vietetään täydenkuun aikaan, perinteisen thai kuukalenterin mukaan. Länsimaisessa kalenterissa tämä osuu yleisimmin marraskuuhun.
'Loy' merkitsee 'kelluvaa, kellumista'. 'Krathong' puolestaan on pieni banaanipuusta leikattu lautta. Nykyisin saatetaan käyttää vaikkapa leivästä leikkaamalla tai lautta saattaa olla styroksinen. Ne koristellaan kauniisti taitelluin banaaninlehdin, kukkasin, kynttilöin ja suitsuketikuin jne. Täydenkuun päivänä ihmiset sitten vapauttavat ne kellumaan jokeen. Hallituksen virkamiehet, yritykset tai muut vastaavat organisaatiot saattavat rakentaa paljon komeampia ja näyttävämpiä lauttoja ja saatetaan järjestää kilpailu, jossa niitä sitten asetetaan paremmuusjärjestykseen. Festivaalin aikaan järjestetään myös ilotulituksia ja kauneuskilpailuita.
Festivaali todennäköisimmin periytyy hinduperinteestä, vastaava Deepavali festivaali Intiassa. Siinä Gangesjoen jumalattarelle lahjoitetaan vastaavia, lyhdyin varustettuja lauttoja kiitokseksi sen antamasta elämästä läpi vuoden. Kuningas Rama IV:nen v.1863 kirjoittamien tekstien mukaan, tämä alunperin brahmaanien festivaali adaptoitiin Thaimaahan buddhalaisten toimesta alkuperäisen buddhan, Siddhartha Gautaman muistamiseksi ja kunnioittamiseksi. Sen lisäksi, että buddhaa muistetaan lautan valolla (kynttilä tai lyhty lautassa), samalla lautan liu'uttaminen veteen on symbolinen ele eroonpääsemiseksi kaikista vihan, pahanolon ja katkeruuden tunteista, jolloin henkilö voi aloittaa paremmalta pohjalta eteenpäin. Ihmiset myös asettavat lautalle osia sormenkynsistään ja kenties hiustupsun merkkinä pahoista puolistaan eroon pääsemiseksi. Monet thait uskovat tämän 'krathong' lautan luovan hyvää onnea ja he samalla kiittävät aj kunnioittavat Veden Jumalatarta, Phrae Mae Khongkhaa (พระแม่คงคา).
Kauneuskilpailu, joka liittyy kiinteästi tähän festivaaliin, tunnetaan nimellä ”Noppamas kuningattaren kisat”. Legendan mukaan Noppamas oli Sukhothai kuningas Loethain puoliso 1300 -luvulla ja samalla ensimmäinen, joka laski vesille koristellut krathong -lautat. Loy Krathong festivaali yhdistetään myös kasvisten koristelun alkamiseen leikkauksin.
Traditio alkoi Sukhothaissa, mutta nykyisin sitä vietetään kautta Thaimaan. Ehkä parhaiten tunnettuja ovat Chiang Main ja Aytthayan festivaalit.
Chiang Maissa festivaali tunnetaan myös nimellä 'Yi Peng'. Joka vuosi tuhannet ihmiset kokoontuvat laskemaan lauttansa vesille kaupungin vesireiteille. Suuri määrä lannakulttuurin tyylisiä taivaslyhtyjä (khom fai) lasketaan taivaalle, missä ne muistuttavat suurta parvea hehkuvia meduusoita kellumassa taivaan halki. Näiden uskotaan vapauttavan paikalliset huolistaan ja niitä käytetään myöskin talojen ja katujen koristeluun.
Lähde: http://en.wikipedia.org/wiki/Loy_Krathong

Tämä perinteinen juhla, jossa puhdistaudutaan vanhan vuoden synneistä ja etsitään onnea ja menestystä tulevalle vuodelle, on niitä harvoja tapahtumia, jotka saavat thaimaalaiset illalla liikkeelle kulkemaan. Täällä moni kylä ja kaupunkikin normaalisti hiljenee jo iltayhdeksän aikoihin ehkä lukuunottamatta turistikohteita kuten Pattayaa. Monet pitävät iltaisin liikkumista vaarallisenakin. Taitaa osittain olla tottakin. Khon Kaenissa on viime aikoina ollut useita ryöstöjä, joissa liikkeellä on ollut nuoria moottoripyörillä. Usein on uhri tahallaan kaadettu maahan tai lyöty pesäpallomailalla jotta mahdollisesti omalla pyörällään liikkeellä ollut on kaatunut ja sitten putsattu. Yksi uhri löydettiin hukutettuna samaisesta Buang Nakhorn -järvestä, jolla kävin katselemassa illan meininkiä. Arvellaan, että liikkeellä ovat huumenuoret, mutta ketään ei tietääkseni ole pidätetty.

Järvessä noita lauttoja muutamine kolikoineen sitten kalastelevat pikkupojat, jotka tienaavat näin jonkin verran rahaa itselleen ja kenties perheelleen. Viime vuosista on paukkujen, sähikäisten ja rakettien paukuttelu ainakin itsestä tuntuen lisääntynyt huimasti. Kieltämättä hieman säikähtää, kun joku heittää moottoripyörällä liikkeellä ollessa ison pamauksen pyörän alle. Monesti tuntuu, että muiden ilo saattaa helposti muuttua toisten suruksi. Tämä sama vaara tulee vastaan Songkhranin aikana, jolloin saattaa saada saavillisen vettä naamallensa. Moni ei tunnu ymmärtävän, että tuollainen vesimäärä on suorastaan vaarallinen nopeasti liikkuvalle motoristille. Kokeilkaapa, niin ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Paikalle kokoontuu yleensä koko perhe ja lyhdyt lasketaan liikkeelle yhdessä. Noita lauttoja tuntuu taas olevan perhekokoja sekä myös henkilökohtaisia sellaisia. Kaunis tapa sinänsä toimia perheenä ja kokoontua paikalle. Tällä kertaa en ollut paikan ainoa farangi vaan meitä näytti olevan useampia thaiperheidemme seurana ja kaunistuksena. Heh.

Aika jännältä nuo kuvat jollain tapaa näyttävät. Jotain tuosta mystisestä tunnelmasta näyttää tarttuneen didgikameran kalvoillekin. Nyt sitten vain odottamaan, mitä kelluvat lautat ja iso taivaankynttilä tuovat muassaan täksi seuraavaksi 12 kuukauden jaksoksi.

Tilan ja maalauksen suhteesta

Monesti katsoja ajattelee teoksen olevan kappale, jota voidaan siirrellä vapaan halun mukaisesti minne tahansa. Näin on kuitenkin ollut harvemmin kuvataiteen historiassa – ainakin mitä tulee suurikokoisempiin teoksiin. Pienet teoksethan saattoivat olla esimerkiksi matkaikoneita tai pyhäinkuvia, joita kannettiin mukana suojelusta tuomassa. Seikka, joka muutti ne kangaspohjaisiksi aiempien kokopuisten sijaan – oli kevyempää kanniskella. Kangas ei yleisen luulon vastaisesti ole ollut kovinkaan yleinen pohja vaan yleisemmin se oli aiemmilla vuosisadoilla joko kokopuupaneeli tai ns. pannoo, jossa kangas oli liimattu puualustan päälle antamaan lisätukea esim. puupohjan halkeilua vastaan. Yksinkertaisesti tauluja ei siis oltu tehty pahemmin liikuteltaviksi.

Suurin osa töistä oli tilaustöitä. Ne olivat arvokkaita ja usein uskonnollisia. Harvoilla oli varaa tilata maalauksia omaan kotiinsa. Tälläisia poikkeuksia tietysti oli. Useimmiten he olivat varakkaita porvareita tai aateliston edustajia. Erikseen tietysti olivat kuninkaat ja muut, jotka jo valtansa pönkittämiseksi halusivat naamaansa joka paikkaan. Olisihan se noloa, jos ei omaa kunkkua tunnistettaisi...

Tilanne muuttui kuitenkin 1800 -luvulla, jolloin tulivat tuubivärit, joita saattoi kantaa ja maalata vaikka luonnossa. Tuota ennen oli maalaukset maalattu sisätiloissa kaikkien mukavuudeksi. Pohjat ymmärrettävästi olivat kankaita. Olivathan ne mukavia kanniskella ja helppoja kääriä vaikka rullalle, joka sekään ei tosiasiassa ole mikään suositeltava tapa.

Vielä tultaessa 1900 -luvun alkuun, saattoi taiteilija saada tilauksen yksityiskodin seinille. Aihe oli tietysti valmiiksi sovittu ja tarkka kokokin sovittu. Tällaista harvemmin nykyarkkitehtuurin puhtauden myrkyttämissä kodeissa harvemmin näkee. Yrittäkääpä viedä vaikkapa puutarhatonttua tuollaiseen kotiin. Näyttää melkein kuin nyrkiniskulta vasten kasvoja. Tosiasiassahan noilla nykyisin kastroiduilla tontuilla on melkoinen menneisyys eurooppalaisessa historiassa. Kauempina aikoina ne olivat usein melko kookkaillakin miehisillä elimillä varustettuja ja niitä pidettiin takuuna talon hedelmällisyydestä ja siis maankin tuottavuudesta. Nykyään ne seisovat ilman alkuperäisiä miehisiä koristuksiaan silvottuina ja naamioituina joksikin joulupukkiin liittyväksi, vaikka se ei suinkaan ole niiden alkuperäinen olemus. Minusta ne ovat erinomainen osoitus siitä, kuinka nykyarkkitehtuuri ja sen hengetön ilmapiiri karkottaa kaiken elävän tunteen kodista ja tilasta yleensäkin. Ensin kastroidaan elimet ja sitten tuhotaan ihmisten mieli niin ettei se kykene enää tavallisiakaan tuoksuja, puhumattakaan hajuista ja äänistä, sietämään. Ympäristö ei enää ole asumista, olemista ja tekemistä varten vaan se on steriili tila, jossa pitää olla mahdollisimman nätisti ettei itse tilalle vaan tapahtuisi mitään!

Tietysti taiteilijalle tila on ensisijaisen tärkeä. Valitettavasti vaan harvalla taiteilijalla on varaa kunnollisiin tiloihin, missä luovuus saa kukoistaa vapaasti ja on kenties jopa työturvallisuus otettu huomioon. Useimmiten niillä, joilla on varaa, ei ole taiteellisia kykyjä ja päinvastoin. No, nykyisinä ankeina talouden aikoina saattaa tietysti käydä niin, että joitain tiloja olisi vapautumassa taiteellisiinkin rientoihin.

Itse pidän enemmän vanhoista rakennuksista, joissa nurkat ovat vähän kallellaan, mutta monet muut seikat paljon paremmin huomioonotettuja kuin uusissa muovipussitaloissa. Yksi seikka niissä on ylitse muiden: niitä on suhteellisen helppo korjata itsekin. Toisin kuin nykyisiä konekoteja, joiden käyttöohjeetkin saavat jo heikomman voimaan pahoin. Vanhassa talossani, noin 170 vuoden takaa, on esimerkiksi ihastuttava ikkunoista tuleva valaistus. Tuohon aikaan kun ei pahemmin energiansäästölampuista tai muistakaan pahemmin tiedetty ja sen vuoksi valo kiertää koko rakennusta aina iltaan asti ja kellonajan voi arvioida suoraan siitä, mihin ikkunaan valo osuu ja missä kulmassa. Samoin ei voi kuin ihmetellä joidenkin mainostamaa koneellista ilmastointia. Painovoimainen toimii huomattavasti hiljaisemmalla puhurilla ja ilman arvokkaan sähkön avustusta (Tulee muuten mieleen, miksi halutaan yhä enemmän sähköisiä kojeita ja aparaatteja, kun toisaalta pitäisi sähköä säästää? Turha sanoa, että ne säästävät energiaa sinänsä. Oma taloni näet kuluttaa suunnilleen saman ilman yhtään laitetta kuin ns. uusi energiapihi talo kaikilla laitteilla.). Puhumattakaan nyt ilmapiiristä ja siitä miellyttävästä seikasta, että pientä muutaman vuoden taukoa lukuunottamatta talo on ollut asuttu koko historiansa ajan. Kuinkahan moni nykyajan talo voi kehuskella olevansa olemassa vielä reilun 170 vuoden jälkeen?
Tuo siis vanhasta Suomi -talostani. Suunnittelun toteutti paikallinen mestari siihen aikaan, jolloin ei kauheasti lupia kyselty omalle maalle rakentamiseen. Eikä laatu kumminkaan paljoa nykyisistä jäänyt jälkeen. Jätäpä uusi konehometalo vuodeksi yksin pakkasiin ja tuiskuihin ja käy katsomassa, millaista jälkeä on lämmittämätön talvi saanut aikaiseksi. Pahaa, veikkaan...

No, nykyaikaan. Nyt olen suunnitellut itse pienen studion tänne tropiikkiin ja mielestäni se on onnistunut. Yksi seinä tulee olemaan kokonaan lasia ja kirjahylly, johon mahtuvat kaikki romuni ja työvälineeni, on uniikki. Siinä ei taatusti ole yhtään suoraa kulmaa ja tarkoitus onkin luoda eräänlainen muotojen mandala, josta saa heikkoina hetkinä inspiraatiota.
Katto on holvattu, joka kenties muistuttaa taiteen eräänlaisesta pyhyydestä tai sitten vaan korottaa tilaa niin korkeaksi kuin kattorakenteet sallivat. Näin voi isompiakin tauluja nostella pelkäämättä niiden kumahtamista lamppuihin tai vastaaviin obstaakkeleihin.

Minusta on aina ollut rauhoittavaa katsella muiden työntekoa. Siinä tuntuu olevan jonkinlaista pyhyyttä ja tietoisuus siitä, että tila tulee olemaan oma työn pyhättöni, miksei toisaalta ajattelunkin. Kuvallinen ajattelu on oma alueensa. Ehkä hieman erilaisempi kirjallisuudesta ja musiikista, mutta olemassa yhä silti. Nykyaikana kun kaikki vaan täytyy järkeistää, ei tuollaisella vapaalla ajattelulla vaan ole paljoa arvostusta. Kysytään, mitä hyötyä siitä on? No, siihen vastatkoon kukin tavallaan. Eräs suomalainen kirjailija piti taloudellista ajattelua, joka nojaa ainoastaan taloudellisiin näkökohtiin, huonona taloudellisena ajatteluna. Taidetaan piakkoinkin testata taas ihmisten todellisia arvoja ja ulottuvuuksia. Vai mitä arvelet?