Moni luovien alojen ulkopuolinen todennäköisesti pitää niitä eräällä tavalla itsegeneroivina eli ne eivät luulon mukaan kaipaa tukea, ymmärrystä eivätkä kenties taloudellista tukeakaan. Jonkinlaisena esikuvana pidetään taiteilijoita, jotka köyhyydessä pystyvät luomaan korkeatasoista taidetta ja kuolevat köyhinä ja vähän ymmärrettyinä noustakseen sitten kuolemanjälkeiseen kuuluisuuteen. Tuo kuva elää vahvana, mutta jokainen vähänkään asioihin perehtynyt tietää sen suurelta osalta olevan hyvin harhainen illuusio.
Itse taas uskon siihen, että harva pystyy mitään ammattia harjoittamaan täysipainoisesti ilman jonkinlaista tukea ja taloudellista turvaa. Moni opiskeluajan ihmisistä on luovuttanut ja etsinyt jotain taloudellisesti palkitsevampaa työtä. Yksinäisyys on yksi luovien alojen tunnusmerkkejä muutenkin. Kilpailijat ovat jostain syystä kateellisia ja usein se kaivattu henkinen tuki ja keskustelu vertaisten kanssa jää vain haaveeksi. Tuo kateus kenties johtuu juuri tavattoman niukoista resursseista, joita jakamassa on niin kovin moni kollega tai saman alan ihminen.
Yksikään ihminen ei ole saari, mutta luovan alan ihmiset ovat kenties lähempänä kuin moni muu. Pettymykset omalla alalla, huono ja ymmärtämätön palaute ja lyttääminen tai kenties jopa täysi hiljaisuus kun on yrittänyt parhaansa, ovat sieltä helpoimmasta päästä. Yritäpä taiteilijana hankkia perhe tai pitää yllä tarpeaksi korkeaa tulotasoa vaikkapa vaatimattoman studion ja kodin hankkimiseksi. Monelle melkein mahdoton unelma. Kuitenkin tuo työhuone on se, jossa tulisi luoda lisäarvoa vaikkapa levittämällä maalia kankaalle. Usein työtila ei täyttäisi sille asetettuja virallisia normeja ja moni pilaakin terveyttään surkeilla olosuhteilla.
Paljon puhutaan luovuuden merkityksestä ja sen tuomista innovaatioista. Itse uskon, että varhaisen kansallisen heräämisen aikoina vaikuttanut voimakas kulttuuri-innovointi oli yksi syy Suomen kansan identiteetin luomiseen sekä myös taloudellisten aspektien luomiseen kulttuurin voimalla. Tuon ajan jälkeen aina 70 –luvulle asti meni suhteellisen hyvin ja ihmiset olivat valveutuneita ja kiinnostuneita kulttuurista ja sen tuotteista. Nyttemmin sitten se on alennettu jonnekin muiden tuotteiden sekaan ilman erityistä omaa statusarvoa – hintalapulla varustettuna. Samanaikaisesti esimerkiksi vielä kotimaassa olevat yritykset eivät sisusta toimitilojaan vaikkapa suomalaisten taiteilijoiden töillä vaan ostavat vaikkapa julisteita ja muuta halpatuotantoa. Toisin oli ennen. Suorastaan edellytettiin omien edustustilojen olevan suomalaista kulttuuria ja tuotantoa esilletuovia.
Kotimaisen taiteilijan on todella vaikea olla luova tilanteessa, jossa hän on riippuvainen melkoisessa määrin epävarmoista apurahoista, huonosta kiinnostuksesta työtään kohtaan ja jossain määrin kulttuurin arvojen inflaatiosta. Puhetta luovuudesta kyllä riittää, mutta tekoja sitäkin vähemmän.
Elä siinä sitten kuolemaa ja jälkijättöistä kuuluisuutta silmälläpitäen velkaisessa taloudessa, mahdollisten mukuloiden ja muijan valittaessa kurjuuttaan.
Tätäkö Suomella on tarjota kulttuurintekijöilleen? Taitaa olla kuoleva ala, jolle hakeutuvat pian ymmärtävät tekemänsä virheen ja hakeutuvat niihin ns. kunnon töihin – jos sellaisiakaan nyt kohta tarjolla on.
