Loy Krathong

Loy Krathongia vietetään täydenkuun aikaan, perinteisen thai kuukalenterin mukaan. Länsimaisessa kalenterissa tämä osuu yleisimmin marraskuuhun.
'Loy' merkitsee 'kelluvaa, kellumista'. 'Krathong' puolestaan on pieni banaanipuusta leikattu lautta. Nykyisin saatetaan käyttää vaikkapa leivästä leikkaamalla tai lautta saattaa olla styroksinen. Ne koristellaan kauniisti taitelluin banaaninlehdin, kukkasin, kynttilöin ja suitsuketikuin jne. Täydenkuun päivänä ihmiset sitten vapauttavat ne kellumaan jokeen. Hallituksen virkamiehet, yritykset tai muut vastaavat organisaatiot saattavat rakentaa paljon komeampia ja näyttävämpiä lauttoja ja saatetaan järjestää kilpailu, jossa niitä sitten asetetaan paremmuusjärjestykseen. Festivaalin aikaan järjestetään myös ilotulituksia ja kauneuskilpailuita.
Festivaali todennäköisimmin periytyy hinduperinteestä, vastaava Deepavali festivaali Intiassa. Siinä Gangesjoen jumalattarelle lahjoitetaan vastaavia, lyhdyin varustettuja lauttoja kiitokseksi sen antamasta elämästä läpi vuoden. Kuningas Rama IV:nen v.1863 kirjoittamien tekstien mukaan, tämä alunperin brahmaanien festivaali adaptoitiin Thaimaahan buddhalaisten toimesta alkuperäisen buddhan, Siddhartha Gautaman muistamiseksi ja kunnioittamiseksi. Sen lisäksi, että buddhaa muistetaan lautan valolla (kynttilä tai lyhty lautassa), samalla lautan liu'uttaminen veteen on symbolinen ele eroonpääsemiseksi kaikista vihan, pahanolon ja katkeruuden tunteista, jolloin henkilö voi aloittaa paremmalta pohjalta eteenpäin. Ihmiset myös asettavat lautalle osia sormenkynsistään ja kenties hiustupsun merkkinä pahoista puolistaan eroon pääsemiseksi. Monet thait uskovat tämän 'krathong' lautan luovan hyvää onnea ja he samalla kiittävät aj kunnioittavat Veden Jumalatarta, Phrae Mae Khongkhaa (พระแม่คงคา).
Kauneuskilpailu, joka liittyy kiinteästi tähän festivaaliin, tunnetaan nimellä ”Noppamas kuningattaren kisat”. Legendan mukaan Noppamas oli Sukhothai kuningas Loethain puoliso 1300 -luvulla ja samalla ensimmäinen, joka laski vesille koristellut krathong -lautat. Loy Krathong festivaali yhdistetään myös kasvisten koristelun alkamiseen leikkauksin.
Traditio alkoi Sukhothaissa, mutta nykyisin sitä vietetään kautta Thaimaan. Ehkä parhaiten tunnettuja ovat Chiang Main ja Aytthayan festivaalit.
Chiang Maissa festivaali tunnetaan myös nimellä 'Yi Peng'. Joka vuosi tuhannet ihmiset kokoontuvat laskemaan lauttansa vesille kaupungin vesireiteille. Suuri määrä lannakulttuurin tyylisiä taivaslyhtyjä (khom fai) lasketaan taivaalle, missä ne muistuttavat suurta parvea hehkuvia meduusoita kellumassa taivaan halki. Näiden uskotaan vapauttavan paikalliset huolistaan ja niitä käytetään myöskin talojen ja katujen koristeluun.
Lähde: http://en.wikipedia.org/wiki/Loy_Krathong

Tämä perinteinen juhla, jossa puhdistaudutaan vanhan vuoden synneistä ja etsitään onnea ja menestystä tulevalle vuodelle, on niitä harvoja tapahtumia, jotka saavat thaimaalaiset illalla liikkeelle kulkemaan. Täällä moni kylä ja kaupunkikin normaalisti hiljenee jo iltayhdeksän aikoihin ehkä lukuunottamatta turistikohteita kuten Pattayaa. Monet pitävät iltaisin liikkumista vaarallisenakin. Taitaa osittain olla tottakin. Khon Kaenissa on viime aikoina ollut useita ryöstöjä, joissa liikkeellä on ollut nuoria moottoripyörillä. Usein on uhri tahallaan kaadettu maahan tai lyöty pesäpallomailalla jotta mahdollisesti omalla pyörällään liikkeellä ollut on kaatunut ja sitten putsattu. Yksi uhri löydettiin hukutettuna samaisesta Buang Nakhorn -järvestä, jolla kävin katselemassa illan meininkiä. Arvellaan, että liikkeellä ovat huumenuoret, mutta ketään ei tietääkseni ole pidätetty.

Järvessä noita lauttoja muutamine kolikoineen sitten kalastelevat pikkupojat, jotka tienaavat näin jonkin verran rahaa itselleen ja kenties perheelleen. Viime vuosista on paukkujen, sähikäisten ja rakettien paukuttelu ainakin itsestä tuntuen lisääntynyt huimasti. Kieltämättä hieman säikähtää, kun joku heittää moottoripyörällä liikkeellä ollessa ison pamauksen pyörän alle. Monesti tuntuu, että muiden ilo saattaa helposti muuttua toisten suruksi. Tämä sama vaara tulee vastaan Songkhranin aikana, jolloin saattaa saada saavillisen vettä naamallensa. Moni ei tunnu ymmärtävän, että tuollainen vesimäärä on suorastaan vaarallinen nopeasti liikkuvalle motoristille. Kokeilkaapa, niin ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Paikalle kokoontuu yleensä koko perhe ja lyhdyt lasketaan liikkeelle yhdessä. Noita lauttoja tuntuu taas olevan perhekokoja sekä myös henkilökohtaisia sellaisia. Kaunis tapa sinänsä toimia perheenä ja kokoontua paikalle. Tällä kertaa en ollut paikan ainoa farangi vaan meitä näytti olevan useampia thaiperheidemme seurana ja kaunistuksena. Heh.

Aika jännältä nuo kuvat jollain tapaa näyttävät. Jotain tuosta mystisestä tunnelmasta näyttää tarttuneen didgikameran kalvoillekin. Nyt sitten vain odottamaan, mitä kelluvat lautat ja iso taivaankynttilä tuovat muassaan täksi seuraavaksi 12 kuukauden jaksoksi.

Tilan ja maalauksen suhteesta

Monesti katsoja ajattelee teoksen olevan kappale, jota voidaan siirrellä vapaan halun mukaisesti minne tahansa. Näin on kuitenkin ollut harvemmin kuvataiteen historiassa – ainakin mitä tulee suurikokoisempiin teoksiin. Pienet teoksethan saattoivat olla esimerkiksi matkaikoneita tai pyhäinkuvia, joita kannettiin mukana suojelusta tuomassa. Seikka, joka muutti ne kangaspohjaisiksi aiempien kokopuisten sijaan – oli kevyempää kanniskella. Kangas ei yleisen luulon vastaisesti ole ollut kovinkaan yleinen pohja vaan yleisemmin se oli aiemmilla vuosisadoilla joko kokopuupaneeli tai ns. pannoo, jossa kangas oli liimattu puualustan päälle antamaan lisätukea esim. puupohjan halkeilua vastaan. Yksinkertaisesti tauluja ei siis oltu tehty pahemmin liikuteltaviksi.

Suurin osa töistä oli tilaustöitä. Ne olivat arvokkaita ja usein uskonnollisia. Harvoilla oli varaa tilata maalauksia omaan kotiinsa. Tälläisia poikkeuksia tietysti oli. Useimmiten he olivat varakkaita porvareita tai aateliston edustajia. Erikseen tietysti olivat kuninkaat ja muut, jotka jo valtansa pönkittämiseksi halusivat naamaansa joka paikkaan. Olisihan se noloa, jos ei omaa kunkkua tunnistettaisi...

Tilanne muuttui kuitenkin 1800 -luvulla, jolloin tulivat tuubivärit, joita saattoi kantaa ja maalata vaikka luonnossa. Tuota ennen oli maalaukset maalattu sisätiloissa kaikkien mukavuudeksi. Pohjat ymmärrettävästi olivat kankaita. Olivathan ne mukavia kanniskella ja helppoja kääriä vaikka rullalle, joka sekään ei tosiasiassa ole mikään suositeltava tapa.

Vielä tultaessa 1900 -luvun alkuun, saattoi taiteilija saada tilauksen yksityiskodin seinille. Aihe oli tietysti valmiiksi sovittu ja tarkka kokokin sovittu. Tällaista harvemmin nykyarkkitehtuurin puhtauden myrkyttämissä kodeissa harvemmin näkee. Yrittäkääpä viedä vaikkapa puutarhatonttua tuollaiseen kotiin. Näyttää melkein kuin nyrkiniskulta vasten kasvoja. Tosiasiassahan noilla nykyisin kastroiduilla tontuilla on melkoinen menneisyys eurooppalaisessa historiassa. Kauempina aikoina ne olivat usein melko kookkaillakin miehisillä elimillä varustettuja ja niitä pidettiin takuuna talon hedelmällisyydestä ja siis maankin tuottavuudesta. Nykyään ne seisovat ilman alkuperäisiä miehisiä koristuksiaan silvottuina ja naamioituina joksikin joulupukkiin liittyväksi, vaikka se ei suinkaan ole niiden alkuperäinen olemus. Minusta ne ovat erinomainen osoitus siitä, kuinka nykyarkkitehtuuri ja sen hengetön ilmapiiri karkottaa kaiken elävän tunteen kodista ja tilasta yleensäkin. Ensin kastroidaan elimet ja sitten tuhotaan ihmisten mieli niin ettei se kykene enää tavallisiakaan tuoksuja, puhumattakaan hajuista ja äänistä, sietämään. Ympäristö ei enää ole asumista, olemista ja tekemistä varten vaan se on steriili tila, jossa pitää olla mahdollisimman nätisti ettei itse tilalle vaan tapahtuisi mitään!

Tietysti taiteilijalle tila on ensisijaisen tärkeä. Valitettavasti vaan harvalla taiteilijalla on varaa kunnollisiin tiloihin, missä luovuus saa kukoistaa vapaasti ja on kenties jopa työturvallisuus otettu huomioon. Useimmiten niillä, joilla on varaa, ei ole taiteellisia kykyjä ja päinvastoin. No, nykyisinä ankeina talouden aikoina saattaa tietysti käydä niin, että joitain tiloja olisi vapautumassa taiteellisiinkin rientoihin.

Itse pidän enemmän vanhoista rakennuksista, joissa nurkat ovat vähän kallellaan, mutta monet muut seikat paljon paremmin huomioonotettuja kuin uusissa muovipussitaloissa. Yksi seikka niissä on ylitse muiden: niitä on suhteellisen helppo korjata itsekin. Toisin kuin nykyisiä konekoteja, joiden käyttöohjeetkin saavat jo heikomman voimaan pahoin. Vanhassa talossani, noin 170 vuoden takaa, on esimerkiksi ihastuttava ikkunoista tuleva valaistus. Tuohon aikaan kun ei pahemmin energiansäästölampuista tai muistakaan pahemmin tiedetty ja sen vuoksi valo kiertää koko rakennusta aina iltaan asti ja kellonajan voi arvioida suoraan siitä, mihin ikkunaan valo osuu ja missä kulmassa. Samoin ei voi kuin ihmetellä joidenkin mainostamaa koneellista ilmastointia. Painovoimainen toimii huomattavasti hiljaisemmalla puhurilla ja ilman arvokkaan sähkön avustusta (Tulee muuten mieleen, miksi halutaan yhä enemmän sähköisiä kojeita ja aparaatteja, kun toisaalta pitäisi sähköä säästää? Turha sanoa, että ne säästävät energiaa sinänsä. Oma taloni näet kuluttaa suunnilleen saman ilman yhtään laitetta kuin ns. uusi energiapihi talo kaikilla laitteilla.). Puhumattakaan nyt ilmapiiristä ja siitä miellyttävästä seikasta, että pientä muutaman vuoden taukoa lukuunottamatta talo on ollut asuttu koko historiansa ajan. Kuinkahan moni nykyajan talo voi kehuskella olevansa olemassa vielä reilun 170 vuoden jälkeen?
Tuo siis vanhasta Suomi -talostani. Suunnittelun toteutti paikallinen mestari siihen aikaan, jolloin ei kauheasti lupia kyselty omalle maalle rakentamiseen. Eikä laatu kumminkaan paljoa nykyisistä jäänyt jälkeen. Jätäpä uusi konehometalo vuodeksi yksin pakkasiin ja tuiskuihin ja käy katsomassa, millaista jälkeä on lämmittämätön talvi saanut aikaiseksi. Pahaa, veikkaan...

No, nykyaikaan. Nyt olen suunnitellut itse pienen studion tänne tropiikkiin ja mielestäni se on onnistunut. Yksi seinä tulee olemaan kokonaan lasia ja kirjahylly, johon mahtuvat kaikki romuni ja työvälineeni, on uniikki. Siinä ei taatusti ole yhtään suoraa kulmaa ja tarkoitus onkin luoda eräänlainen muotojen mandala, josta saa heikkoina hetkinä inspiraatiota.
Katto on holvattu, joka kenties muistuttaa taiteen eräänlaisesta pyhyydestä tai sitten vaan korottaa tilaa niin korkeaksi kuin kattorakenteet sallivat. Näin voi isompiakin tauluja nostella pelkäämättä niiden kumahtamista lamppuihin tai vastaaviin obstaakkeleihin.

Minusta on aina ollut rauhoittavaa katsella muiden työntekoa. Siinä tuntuu olevan jonkinlaista pyhyyttä ja tietoisuus siitä, että tila tulee olemaan oma työn pyhättöni, miksei toisaalta ajattelunkin. Kuvallinen ajattelu on oma alueensa. Ehkä hieman erilaisempi kirjallisuudesta ja musiikista, mutta olemassa yhä silti. Nykyaikana kun kaikki vaan täytyy järkeistää, ei tuollaisella vapaalla ajattelulla vaan ole paljoa arvostusta. Kysytään, mitä hyötyä siitä on? No, siihen vastatkoon kukin tavallaan. Eräs suomalainen kirjailija piti taloudellista ajattelua, joka nojaa ainoastaan taloudellisiin näkökohtiin, huonona taloudellisena ajatteluna. Taidetaan piakkoinkin testata taas ihmisten todellisia arvoja ja ulottuvuuksia. Vai mitä arvelet?

Buddhist Lent

Kuten allaolevasta tektistä käy ilmi, buddhalainen mietiskelytuokio temppeleissä on saanut hauskan määrityksen siitä, että alunperin sillä muka olisi estetty munkkeja tallaamasta riisipeltoja matalaksi. Tämä jakso kestää kolmisen kuukautta, jonka jälkeen munkit lähtevät 'kerjäämään' ruokaa ja muita tarpeita. Odottelimme kolmisen tuntia, jonka jälkeen saimme antimme siirrettyä. Tämän jälkeen kaikki sitten lähtivätkin kotiin.

Kuinka nyt tahansa, mutta ainoana valkoihoisena osallistujana, se oli ainakin sen katsomisen arvoista. Tuijoteltiin molemmin puolin. Kuvien lataaminen oli jostain syystä hnakalaa...

As the seasonal monsoon rains descend over the kingdom, it marks the beginning of the Buddhist "rain retreat" and the Buddhist Lent, or "Phansa", during which all Buddhist monks retreat to the temples. This is also an auspicious time for Buddhist ordinations as it marks a period of spiritual renewal.

Known as "Khao Phansa", the Buddhist Lent is a time devoted to study and meditation. Buddhist monks remain within the temple grounds and do not venture out for a period of three months starting from the first day of the waning moon of the eighth lunar month (in July) to the fifteenth day of the waxing moon of the eleventh lunar month (in October). In former times, this is done to prevent monks from trampling upon rice paddies when they venture out to receive offerings from the villagers.

Buddhism, Buddhist traditions and beliefs are central forces that shape the local way of life and give rise to various festivals of religious origin which have been observed for generations. For example, the majority of the Buddhist ordinations take place during the Buddhist Lent when young novices enter the monkhood. Villagers also actively engage in merit-making during this period. Offerings consisting of an assortment of savoury dishes and sweets as well as items for daily use are offered to monks. Items that provide light such as candles, lanterns and lamp oil are deemed to be particularly important offerings as it is believed that they provide monks with illumination physically and spiritually.

Many of these traditions have evolved into full-scale festivals featured in the Buddhist calendar and the kingdom's official calendar of festivals and events such as "The Candle Festival" of Ubon Ratchathani province, which features a procession of ornately-carved beeswax candles of various shapes and sizes, and the "Tak Bat Dok Mai" floral offering merit-making ritual that is unique to Saraburi province.

http://www.thaibuddhist.com/khaophansa.htm

Udon Thanin kaupunginmuseo – Udon Thani City Museum

Udon Thanin kaupunginmuseo – Udon Thani City Museum

En toistaiseksi ole vieraillut Thaimaassa sellaisessa museossa, joka olisi tehnyt lähtemättömän vaikutuksen ja joka kestäisi vertailun eurooppalaisen vastaavan kanssa. Suurimmaksi osaksi olen nähnyt jäsentämätöntä aineistoa välinpitämättömästi esilleasetettuna. Ehkä thait eivät välitä asioista, jotka ovat vanhoja ja jotka eivät esiinny edukseen muotilehdissä.

Tämä asenne saattaa olla sukua samanlaiselle menneisyyden kieltämiselle kuin mitä Suomessa tapahtui 70 -luvulla, jolloin kannettiin sukuantiikkia kaatopaikalle uusien lastulevyhuonekalujen ja muovimattojen tieltä. Kaikki oli 'uutta' ja uusi aika oli koittamassa, joka ei kaivannut vanhojen romujen läsnäoloa. Thaimaassahan on siirrytty noin sanakuvallisesti suoraan riisipellolta langattomaan internettiin. Vaikka netti ei aina toimisikaan, on se kumminkin jotain uutta ja kiehtovaa toisin kuin mummon vanhat piirongit. Uskoisin kuitenkin sukupolven päästä – lieneekö noin 32 vuotta? - ihmisten havahtuvan siihen, ettei heidän menneisyydestään olekaan paljoa muistuttamassa. Tähän kai esineiden ja asioiden museoimisella pyritään. Osoittamaan kenties 'uusille uljaille ihmisille' asioiden suhteellisuus ja muistuttamaan menneiden sukupolvien pyrkimyksistä ja kenties edistysaskelistakin. Nuo edistyksen askeleet ovat tulleet tänne nopeasti, nopeammin kuin kenties Euroopassa. Suomessahan tulivat vaikkapa puhelinlangat ensin, ei suoraan hypätty langattomaan aikaan. No, muutos sen kuin vain vauhdittuu.

Hienoimmat kokemukset olen saanut vaikkapa siinä kuninkaan palatsi kautta temppelipaikassa, missä tuo kuuluisa jalokivestä veistetty buddhankuvakin on. Itse budda ei tehnyt minuun kovinkaan kummoista vaikutusta vaan temppelin käytäville maalatut, hänen elämäänsä esittelevät kuvakertomukset. Ne olivat ilmeisesti aitoja alkuperäisiä, sillä perspektiivi poikkesi huomattavasti myöhempien aikojen eurooppalaisesta vaikutuksesta. Toiseksi tulevat varmaan ne monet hienot taidenäyttelyt, joita olen saanut ihailla niin Silpakorn yliopistossa Bankokissa kuin Khon Kaeninkin yliopiston taidekeskuksessa. Uusi sukupolvi tulee! Väisty vanha!

No, itse asiaan takaisin. Tämä kyseinen Udonin museo on keskellä kaupunkia, ranskalaistyyppisessä siirtomaarakennuksessa. Henkilökuntaa tuntui olevan riittävästi, mutta heitä ei ollut kuitenkaan riittänyt pyyhkimään pölyjä vitriineistä tai pesemään laseja. Vaikutelma oli hiukan kuin vanhan peruskouluni karttahuoneessa. Sinne tänne oli kuin unohtunut sinänsä mielenkiintoisia esineitä, mutta niiden esillepano saattaisi masentavuudessaan lannistaa innokkaimmankin kulttuurinharrastajan. Sen sijaan kuninkaallisten potretteja esittelevät huoneet oli siivottu moitteettomasti samoin kuin erilaisia buddhalaisia munkkeja esittelevät esineet, veistokset ja valokuvat.

Toisaalta olisin halunnut nähdä paremmat vedokset varhaisempien aikojen ihmisiä ja heidän elämäänsä esittelevistä valokuvista. Monet olivat haalistuneet ajansaatossa ja epäselviä kuin mitkä. Olen melko vakuuttunut, että pienellä vaivalla saataisiin esille hienoja vedoksia, joista todella avautuisi uusia näkymiä udonilaiseen elämään.

Oma lukunsa ovat pari-kolme vuosikymmentä vanhat maalaukset joiden aiheena on mennyt maailma. Niissä mielestäni on aika omituinen näkökulma taiteilijalta/-joilta, missä esitetään maanviljelijät ja hierarkiassa alempana olevat lähinnä puusta laskeutuneina apinoina ja yläluokan ihmiset lähinnä englantilaisten ja ranskalaisten esikuviensa tavoin herraskaisina olentoina kirkkaine sädekehineen. Kaikesta huolimatta nämä maalaukset olivat minusta museon parasta antia. Kirvoittivat naurunpyrskähdyksen jos toisenkin. Arvelen, ettei se kuitenkaan ollut niiden alkuperäinen tarkoitus, mutta joskus vakava aie muotoutuu parodiaksi tahtomattaankin.

Museoon ei ollut rantautunut eurooppalainen tapa myydä mielenkiintoista kirjallisuutta kuvineen museon aihepiiriin liittyen ja esillä oli kopioita museon esineistä – tai ainakin niitä läheisesti muistuttavia uusintatuotoksia – mutta myytäväksi niitäkään ei ollut tarkoitettu.
Ihastuttava puisto ympärillä olisi kaivannut kahvilaa (jos sellainen oli, en huomannut), mutta onneksi niitä oli läheisen järven ympärillä enemmän kuin riittävästi. Päivän kulttuuririento päättyikin mango-banaanipirtelöön. Raikas ja ihana juoma. Suosittelen.

Ajattelin antaa tälle vierailulle pisteiksi 2/5 eli ei aivan kauhea, mutta ilmankin tulee toimeen. Toisaalta Thaimaan kaupunkien tämänkaltainen kulttuuritarjonta on aika vaatimatonta (ehkä pääkaupunkia lukuunottamatta), joten sunnuntaikävelyn tai visiitin kohteeksi se on ihan piristävä. Enempi varsinaisen sijaintinsa ja kiinteistönsä, kuin varsinaisesti sisällä säilytettyjen muistojen.

Hyväntekeväisyysjuhlat

Tuli oltua hauskassa ja melko thaimaalaisissa bileissä - olin ainoa ulkomaalainen. Monet ovat varmaan nähneet moisia esityksiä turistikohteissakin, mutta tässä tapauksessa oli kyseessä varainkeräys HIV+ lasten hyväksi. Tilaisuus järjestettiin C Male saunan alakerrassa, lähellä Khon Kaenin ylipistoa. Khon Kaenissä on lapsia auttava kritillinen lasten orpokoti. Tilaisuuden liput olivat aika hinnakkaita, joten odotin olevan väljää, mutta paikka olikin ruuhkainen ja osallistujia lähikaupungeista mm. Udon Thanista.

Kaikilla tuntui olevan hauskaa ja osasyynä varmaankin oli kielitaito, koska kyseessä ei ollut pelkkä tanssahtelu lavalla vaan myös vitsit ja näytellyt komedianpätkät.

Monella tapaa voidaan auttaa lähimmäisiä eikä sen tarvitse olla välttämättä tiukkapipoista tai tylsää vaan riemua ja iloakin saa ja pitää olla mukana toiminnassa. Tilaisuudessa tarjoiltiin pikku snäkkejä ja virvokkeita, ei suomalaisittain (tai pitäisikö sanoa eurooppalaisittain?) alkoholia. Tästä huolimatta kaikki viihtyivät aina puoleenyöhön asti.

Pastuskeri - Bastuskär 2

Sen verran tuli kuvia, että tässä lisää...

Pastuskeri - Bastuskär

Suomen Punaisen Ristin koulutuskeskus lähellä Poria, Reposaaren suuntaan, on harvinaisen idyllinen vanha kalastajantalo muine, osittain myöhemmin, rakennettuine rakennuksineen. Keittiö on vast'ikään uusittu ja on ammattimainen kaikkine härveleineen. Helpottavat keittiötyötä valtavasti ja emännät ovat vihdoin saaneet ansaitsemansa puitteet työtä helpottavine koneineen.

Sauna sijaitsee polun päässä, melko kaukana varsinaisesta leirikeskuksesta ja on oman ihastelunsa arvoinen. Ei mikään pieni tynnyrisauna vaan kokonainen kunnon saunarakennus tarpeellisine puku- ja muine tiloineen.

Kävellessä polkua pitkin, tuli mieleen kaikenlaista aina lapsuuden kesistä saakka. Tuolloin vietimme serkkujen kanssa melko tiiviistikin aikaa yhdessä. Nyttemmin kaikilla on ainakin olevinaan kiire ja tapaamiset saattavat olla vuosienkin päässä toisistaan. Taitaa olla sitä privatisoitumista, mistä niin paljon puhutaan. Minä kutsun sitä itsekkyydeksi toisinaan ja ehkä lievemmästi mukavuudenhaluksi. Ei niin, että itsekään olisin mitenkään aktiivinen tapaamaan ketään. Kotini kun on linnani, tai miten se nyt meni...

Sienet ja myöhäiskesän ruusut saivat mielen vallan herkäksi. Tuntui melkein kuin turistilta tai Liisalta Ihmemaassa. Kuinka vain. Suomen kesästä puhutaan ja Pastuskerissa se oli parhaimmillaan. SPR:n vapaaehtoiset saivat hieman tunnustusta ja lepopäivän kiitokseksi anteliaasta avustaan. Hieno homma!

Koh Samui

Vietin viikon Koh Samuilla, Samuin saarella siis. Matkasin yhdessä kahden englantilaisen tuttavani kanssa, joista toinen oli Thaimaassa ensimmäistä kertaa, toinen taas on ollut täällä 15 vuotta ja aiemmin asunut mm. Indonesiassa ja Balilla.

Jotkut pitävät Samuita jonkinlaisena Thaimaan Ranskan Rivierana tai vastaavana, mutta itse en nähnyt kovin suurta eroa matkaan vaikkapa Pattayalle. Poissaolollaan loistivat niin rantabulevardit kuin turistitkin. Erilaisia baareja sen sijaan löytyi joka makuun.

Lähinnä näkyi lapsiperheitä, jotka harvemmin ottavat osaa iltarientoihin ja niin paria paikkaa lukuunottamatta oli Samui melko kuollut iltaisin. Poikkeuksena oli mm. Green Mango tanssiravintola/disco, joka on profiloitunut sekä tavallisten tallaajien että vähemmistöjen suosituksi illanviettopaikaksi. Myös Reggae Bar oli runsaan osanoton kohteena. Jossain vaiheessa ajatteli todella olevansa Jamaikalla, niin runsaasti oli rastatukkaisia tummia miehiä - ilmeisesti pääosin Afrikasta, mutta koska en puheisiin pyrkinyt, jäi heidän kotimaansa arvoitukseksi.

Samuin kadut ovat melko surkeasti hoidettuja. Moottoripyörällä ajaessa monin paikoin oli osua kadunreunaan, joka oli jäänyt merkitsemättä ja olisi taatusti aiheittanut harmia vähemmän tarkkaavalle kuskille. Monet kuopat ja lätäköt puhuivat omaa kieltään kunnollisen infrastruktuurin puuttumisesta. Sinänsä ei mitään uutta Thaimaassa, mutta monien puheista kuvittelin Samuin olevan jotain 'eurooppalaisempaa'. Mitä tulee hintoihin - ne todella olivat eurooppalaisia. Monessa Euroopan maassa saattaisi samat asiat saada halvemmalla. Asuntojen hinnat näyttivät olevan moninkertaisia muuhun maahan verrattuna, kenties ainoastaan Phuketin kilpaillessa hintatasollaan. Tässä suhteessa saari oli aika pettymys. Mitään erityisiä näköaloja ei rantaa lukuunottamatta ollut, näköalaravintola ison kukkulan laella oli remontissa ja tie poikki joten se jäi näkemättä.

Temppelit olivat jossain suhteessa iloinen yllätys, siistejä, puutarhat kauniisti istutettuja ja muualla vallitseva muoviroska loisti poissaolollaan. Joskus toivoisi ihmisten kohtelevan maataan samalla kunnioituksella kuin uskonnollisia rakennuskohteitaan. Taitaa jäädä toiveeksi..?

Olen itse henkilökohtaisesti tuntenut vastenmielisyyttä saarikohteisiin. Kenties niiden kalleuden ja jonkinlaisen sisäänlämpiävyyden vuoksi. Viimeaikoina turisteihin kohdistuneet huijaukset ja kusetukset eivät ole omiaan lisäämään luottamusta. TAT (Tourist Authority of Thailand) on ollut merkillisen hiljaa näistä monia koskevista kokemuksista ja keskittynyt ainoastaan propagoimaan omia kantojaan, kuten halua saada enemmän laatuturisteja (lue: varakkaita turisteja). Nuo laatuturistit saattaisivatkin tulla, jos matkakohteiden tasossa ja palveluissa tapahtuisi parannusta. Toivoa sopii, sanoisin...

Sala Keo Kou (Nong Khai, Thaimaa)

Reissuillani yritän löytää jotain mielenkiintoista ja ehkä enemmän taiteellisesti kiinnostavaa, kuin ehkä uskonnollisesti inspiroivaa, jos sitten taide ei ole eräänlainen uskonto.

Viimeksi käydessäni Nong Khaissa - joka on melko rauhallinen rajakaupunki matkalla Laosiin ja Vientianeen - päätin käydä tässä patsaspuistossa. Olin kuullut siitä joiltain ihmisiltä ja he kertoivat sen olevan aika mitätön...erhm...mahtoivatko olla koskaan käyneet, koska se päihittää monta temppeliä, joissa olen erehtynyt käymään?

Patsaat, kuten muutamasta kuvasta käy ilmi, ovat todella kookkaita ulottuen puunlatvojen yläpuolelle. Vaikuttavia kerrassaan, jollei sitten satu olemaan helkkarin kuuma ja hiostava päivä, kuten käydessäni. No, sen voi kompensoida istumalla kalalammikon reunalla ja hörppimällä jääteetä. Kalojakin voi ruokkia, myyvät tarkoitukseen sopivaa tavaraa muovipusseihin pakattuna.

En olekaan kirjoittanut vähään aikaan, mutta tarkoitus on nyt kiihdyttää vauhtia eksponentiaalisesti, jopa kertaan viikossa. Kaipa sunnuntait teemukin avustuksella kuluisivat siinä sitten paremmin. Tai taiteellisemmin...

Article 2009-04-16 Interpretation and concentrated work

Tulkintaa ja tiivistettyä työtä. Artikkeli ilmestyi Sydän-Satakunta -lehdessä 16.04.2009
Klikkaa kuvaa lukeaksesi teksti.

Interpretation and concentrated -article was published in the local news paper Sydän-Satakunta. I make my points about a lot of issues like the imbalance between art & culture in financial means compared f.e. to sports. Also talk about my views in general. Maybe the most important point being the question of future and what kind of input art can have. In my opinion it's difficult to see just technological advancements without some sort of co-operation with different fields. So my feeling is that art and culture are very important creating new ideas and innovations.

Spring is coming...great!

Opening 2009-03-03

Art exhibition openings are fun since you see so many friends that you haven't - for a reason or another - seen for so long. This opening lacked some but brought some surprises as well. Quite enjoyable.
Artists are so often working alone that this kind of flood of people sometimes feels so strange. And after returning home, which is empty, it feels so distant and one wonders whether it actually was for real or not.

Portraits - Muotokuvat

Tällaisena aikana, kun monet esiintyvät valokuvissa, Facebookissa jne. mietityttää, miksi "vanhanaikainen" muotokuva edelleen viehättää. On muotokuva toki pysyvämpi ja osoittaa kohteensa olevan merkittävä henkilö jo siksi, että on valinnut tämän tallennusmuodon jälkipolville. Minusta vanhojen muotokuvien suurin anti ehkä onkin niiden kautta tapahtuva tutustuminen aikaan ja siinä eläneisiin ihmisiin satojen vuosien takaa.

Toinen kiinnostava seikka on taiteilijan tulkinta mallista. Näkökulma saattaa olla epäedullinenkin mallin kannalta ja esittää hänestä sellaisiakin puolia, joiden malli itse soisi jäävän huomaamatta. Kokonaan eri asia ovat sitten nuo kuvat, jotka ovat pelkkä representaatio valokuvista. Niiden kohdalla on vaikea löytää motivaatiota.

Samoin julkinen muotokuva saattaa poiketa huomattavasti yksityisiin tiloihin tulevasta. Itse olen tehnyt molempia ja julkisen työn ohella kohteelle itselleen vapaamman - ja pienikokoisemman - version kotiin.