Jossain raamatun sivuilla puhutaan vuoresta, joka ei tullut Mooseksen luo, joten hänen piti mennä vuoren luo – tai jotain sinnepäin.
Itseäni on pitkään askarruttanut maalauksen nykytila. Mitä sellaista sillä on tarjottavana, jota millään muulla tavalla ei voida toteuttaa. Tekniikkanahan se on aika vanhanaikaista. Ottaa nyt pensseli käteen ja haisevia värejä ja ohenteita ja hartseja – hyi sentään! Onhan meillä liikkuva kuva videoina ja kunnon kamerat ja photoshopit ja kaikkea.
No, kuten Theodor W. Adorno ’Esteettisessä teoriassaan’ sanoo, liikkuu kuva aina pakoon määrittelyä uusille tuntemattomille vesille eli kun juuri pystymme kuvailemaan sitä sanoin ja kenties uusin käsittein se pakenee vielä kauemmas. Kyseessä siis lienee kuvataiteen ominaislaatu, jota millään muulla tavoin ei pystytä ilmaisemaan.
Taiteilijalle yksilönä tuo liikkuminen tuntemattoman suuntaan vaan ei ole kovinkaan helppoa. Koko tähänastinen taidehistoria on painamassa olkapäillä vuoren tavoin ja oman paikkansa taidehistoriassa ansaitakseen täytyisi tuo järkäle saada liikahtamaan. Onneksi kyseessä ei ole niinkään fyysinen kuin psyykkinen suoritus, joten joskus harvoin joku saa mielikuvituksensa ja sanotaan vaikka nyt aivosoftansa toimimaan niin täysillä, että moinen saavutus tulee...ymh...paremman sanan puutteessa...lihaksi. Se siis samanaikaisesti on näkyvä että sitä on vaikea sanojen avulla tavoittaa. Ymmärräthän? Paradoksi siis. On ja ei ole. Näkyy mutta ei ole helposti selitettävissä.
Niin, ne vaihtoehdot. Valokuva toki toistaa tarkasti ja sitä voi vielä helpommin muokata. Minusta sen ongelma on tietyn materiaalisen tunteen puuttuminen. Henkilökohtaisesti se tuntuu helposti etäännyttävältä kenties sen vuoksi, että se ei ole ”käsintehty”. Älkää ymmärtäkö väärin. Lähtökohtana taideteokselle se on varmaan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin, mutta kaipaa ikäänkuin lihaa luiden ympärille. Aikoinaan suunnittelin kaikenlaista ensin piirtämällä ja sitten vasta ajoin kuvan photoshopattavaksi. Ehkä juuri ne virheet ja puutteet ja yksinkertaistukset, mitä kuvassa oli, toivat siihen sitä kaivattua ”tunnetta”. Joku oli sen tehnyt eikä vain painanut laukaisijaa. Nuo virheet ja puutteet muuten usein tuntuvat tuovan kuvaan sitä tunnelmaa ja fiilistä. Koneilla ei vieläkään ole sielua.
Video tai liikkuva kuva. Itse olen elokuvien suuri fani, mutta taidevideot saavat minut yleensä karttamaan itseään muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta. Nuo poikkeukset ovat yleensä ymmärrettävissä nopeasti jos ei heti – visuaalisessa muodossa. Pidän tätä tärkeänä pointtina tuleville videotaiteilijoille. Jos kävelet vaikkapa Louvren tai Eremitaasin käytävillä ei sinulla ole yksinkertaisesti aikaa ’katsoa’ kaikkia teoksia. Teokset, jotka jollain tapaa erottuvat joukosta, ”puhuttelevat” sinua. Minulla ei samoin ole aikaa eikä halua tuijottaa välkkyvää ruutua ja tarinaa josta puuttuu dramaturginen ote minuutti saati tuntikaupalla. Tunne siitä, että tässä on jotain mielenkiintoista, on hyvin nopea tapahtuma. Analyysi seuraa perässä.
Less is more. Siinä 1950 –lukulainen moderni fraasi. Siinä omasta mielestäni on jotain perää ja viime aikoina olen yrittänyt rajoittaa kaikkialle leviävää kiinnostustani ja multitudes –persoonallisuuttani (’I am large. I contain multitudes.’ Walt Whitman). Jos vaikkapa veistoksen eräänlainen peruskuva voisi olla kaksi kiveä päällekkäin, niin maalauksen luonne on jollain tapaa tekijän kädenjäljen näkyminen teoksessa. Tein tämän itse. Samalla minusta se on hieman mystinen ja maaginen. Se tekee jotain näkymättömissä olevaa näkyväksi. Voin kuvitella ihmisen aikoinaan mananneen hyvää saalisonnea maalaamalla saaliin ’avuttomaksi’. Ikäänkuin valmistamalla itseään kohtaamaan mahdollista vaaraa. Nyt joku voi kuvitella, että yritän olla jollain tapaa mystinen, mutta minusta kaikkein suurinta mystisyyttä on siinä, että kuvia on ollut aina. Ne vaan pirun sitkeästi ovat olemassa vaikka jotkut yrittävät selittää ne tarpeettomiksi.
Selittäkää vaan. Kuva on ja pysyy.
