Tilan ja maalauksen suhteesta

Monesti katsoja ajattelee teoksen olevan kappale, jota voidaan siirrellä vapaan halun mukaisesti minne tahansa. Näin on kuitenkin ollut harvemmin kuvataiteen historiassa – ainakin mitä tulee suurikokoisempiin teoksiin. Pienet teoksethan saattoivat olla esimerkiksi matkaikoneita tai pyhäinkuvia, joita kannettiin mukana suojelusta tuomassa. Seikka, joka muutti ne kangaspohjaisiksi aiempien kokopuisten sijaan – oli kevyempää kanniskella. Kangas ei yleisen luulon vastaisesti ole ollut kovinkaan yleinen pohja vaan yleisemmin se oli aiemmilla vuosisadoilla joko kokopuupaneeli tai ns. pannoo, jossa kangas oli liimattu puualustan päälle antamaan lisätukea esim. puupohjan halkeilua vastaan. Yksinkertaisesti tauluja ei siis oltu tehty pahemmin liikuteltaviksi.

Suurin osa töistä oli tilaustöitä. Ne olivat arvokkaita ja usein uskonnollisia. Harvoilla oli varaa tilata maalauksia omaan kotiinsa. Tälläisia poikkeuksia tietysti oli. Useimmiten he olivat varakkaita porvareita tai aateliston edustajia. Erikseen tietysti olivat kuninkaat ja muut, jotka jo valtansa pönkittämiseksi halusivat naamaansa joka paikkaan. Olisihan se noloa, jos ei omaa kunkkua tunnistettaisi...

Tilanne muuttui kuitenkin 1800 -luvulla, jolloin tulivat tuubivärit, joita saattoi kantaa ja maalata vaikka luonnossa. Tuota ennen oli maalaukset maalattu sisätiloissa kaikkien mukavuudeksi. Pohjat ymmärrettävästi olivat kankaita. Olivathan ne mukavia kanniskella ja helppoja kääriä vaikka rullalle, joka sekään ei tosiasiassa ole mikään suositeltava tapa.

Vielä tultaessa 1900 -luvun alkuun, saattoi taiteilija saada tilauksen yksityiskodin seinille. Aihe oli tietysti valmiiksi sovittu ja tarkka kokokin sovittu. Tällaista harvemmin nykyarkkitehtuurin puhtauden myrkyttämissä kodeissa harvemmin näkee. Yrittäkääpä viedä vaikkapa puutarhatonttua tuollaiseen kotiin. Näyttää melkein kuin nyrkiniskulta vasten kasvoja. Tosiasiassahan noilla nykyisin kastroiduilla tontuilla on melkoinen menneisyys eurooppalaisessa historiassa. Kauempina aikoina ne olivat usein melko kookkaillakin miehisillä elimillä varustettuja ja niitä pidettiin takuuna talon hedelmällisyydestä ja siis maankin tuottavuudesta. Nykyään ne seisovat ilman alkuperäisiä miehisiä koristuksiaan silvottuina ja naamioituina joksikin joulupukkiin liittyväksi, vaikka se ei suinkaan ole niiden alkuperäinen olemus. Minusta ne ovat erinomainen osoitus siitä, kuinka nykyarkkitehtuuri ja sen hengetön ilmapiiri karkottaa kaiken elävän tunteen kodista ja tilasta yleensäkin. Ensin kastroidaan elimet ja sitten tuhotaan ihmisten mieli niin ettei se kykene enää tavallisiakaan tuoksuja, puhumattakaan hajuista ja äänistä, sietämään. Ympäristö ei enää ole asumista, olemista ja tekemistä varten vaan se on steriili tila, jossa pitää olla mahdollisimman nätisti ettei itse tilalle vaan tapahtuisi mitään!

Tietysti taiteilijalle tila on ensisijaisen tärkeä. Valitettavasti vaan harvalla taiteilijalla on varaa kunnollisiin tiloihin, missä luovuus saa kukoistaa vapaasti ja on kenties jopa työturvallisuus otettu huomioon. Useimmiten niillä, joilla on varaa, ei ole taiteellisia kykyjä ja päinvastoin. No, nykyisinä ankeina talouden aikoina saattaa tietysti käydä niin, että joitain tiloja olisi vapautumassa taiteellisiinkin rientoihin.

Itse pidän enemmän vanhoista rakennuksista, joissa nurkat ovat vähän kallellaan, mutta monet muut seikat paljon paremmin huomioonotettuja kuin uusissa muovipussitaloissa. Yksi seikka niissä on ylitse muiden: niitä on suhteellisen helppo korjata itsekin. Toisin kuin nykyisiä konekoteja, joiden käyttöohjeetkin saavat jo heikomman voimaan pahoin. Vanhassa talossani, noin 170 vuoden takaa, on esimerkiksi ihastuttava ikkunoista tuleva valaistus. Tuohon aikaan kun ei pahemmin energiansäästölampuista tai muistakaan pahemmin tiedetty ja sen vuoksi valo kiertää koko rakennusta aina iltaan asti ja kellonajan voi arvioida suoraan siitä, mihin ikkunaan valo osuu ja missä kulmassa. Samoin ei voi kuin ihmetellä joidenkin mainostamaa koneellista ilmastointia. Painovoimainen toimii huomattavasti hiljaisemmalla puhurilla ja ilman arvokkaan sähkön avustusta (Tulee muuten mieleen, miksi halutaan yhä enemmän sähköisiä kojeita ja aparaatteja, kun toisaalta pitäisi sähköä säästää? Turha sanoa, että ne säästävät energiaa sinänsä. Oma taloni näet kuluttaa suunnilleen saman ilman yhtään laitetta kuin ns. uusi energiapihi talo kaikilla laitteilla.). Puhumattakaan nyt ilmapiiristä ja siitä miellyttävästä seikasta, että pientä muutaman vuoden taukoa lukuunottamatta talo on ollut asuttu koko historiansa ajan. Kuinkahan moni nykyajan talo voi kehuskella olevansa olemassa vielä reilun 170 vuoden jälkeen?
Tuo siis vanhasta Suomi -talostani. Suunnittelun toteutti paikallinen mestari siihen aikaan, jolloin ei kauheasti lupia kyselty omalle maalle rakentamiseen. Eikä laatu kumminkaan paljoa nykyisistä jäänyt jälkeen. Jätäpä uusi konehometalo vuodeksi yksin pakkasiin ja tuiskuihin ja käy katsomassa, millaista jälkeä on lämmittämätön talvi saanut aikaiseksi. Pahaa, veikkaan...

No, nykyaikaan. Nyt olen suunnitellut itse pienen studion tänne tropiikkiin ja mielestäni se on onnistunut. Yksi seinä tulee olemaan kokonaan lasia ja kirjahylly, johon mahtuvat kaikki romuni ja työvälineeni, on uniikki. Siinä ei taatusti ole yhtään suoraa kulmaa ja tarkoitus onkin luoda eräänlainen muotojen mandala, josta saa heikkoina hetkinä inspiraatiota.
Katto on holvattu, joka kenties muistuttaa taiteen eräänlaisesta pyhyydestä tai sitten vaan korottaa tilaa niin korkeaksi kuin kattorakenteet sallivat. Näin voi isompiakin tauluja nostella pelkäämättä niiden kumahtamista lamppuihin tai vastaaviin obstaakkeleihin.

Minusta on aina ollut rauhoittavaa katsella muiden työntekoa. Siinä tuntuu olevan jonkinlaista pyhyyttä ja tietoisuus siitä, että tila tulee olemaan oma työn pyhättöni, miksei toisaalta ajattelunkin. Kuvallinen ajattelu on oma alueensa. Ehkä hieman erilaisempi kirjallisuudesta ja musiikista, mutta olemassa yhä silti. Nykyaikana kun kaikki vaan täytyy järkeistää, ei tuollaisella vapaalla ajattelulla vaan ole paljoa arvostusta. Kysytään, mitä hyötyä siitä on? No, siihen vastatkoon kukin tavallaan. Eräs suomalainen kirjailija piti taloudellista ajattelua, joka nojaa ainoastaan taloudellisiin näkökohtiin, huonona taloudellisena ajatteluna. Taidetaan piakkoinkin testata taas ihmisten todellisia arvoja ja ulottuvuuksia. Vai mitä arvelet?