Kodin sisustamisesta

Sisustaminen koetaan usein akkojen hommiksi ja erityisesti sen luonne on ylikorostunut kaikenmaailman naistenlehtien palstoilla, joilla ns. ideat ovat peräisin tavarantuottajilta ja niitä myyviltä tahoilta. Edullisestikin voi omaa tilaansa koristella ja kaunistaa ja tehdä siitä koti –erotuksena käytännöllisimmistä ja persoonattomammista tiloista.

Varakkuus korreloi suoraan oman tilan määrään ja tässä suhteessa suomalaiset ovat köyhiä. Asumme kuin entisen itä-Euroopan asukit kolhoosibetonikoloissaan, koko suvun ja kotieläinten pyöriessä jaloissa. Tämä ei tietenkään vaikuta itse asiaan eli siihen että pienestäkin tilasta voi tehdä viehättävän, viihtyisän ja persoonallisen.

Persoonallisen? Hmm...krhöm...nythän on niin, että useimmiten tuo persoonallisuus on peräisin Ikean luettelosta, mikä tulvii uudelleensuunniteltuja designesineitä. Uudelleensuunniteltuja siksi, että vältyttäsiin ikäviltä mallisuoja-, copyright- ja muilta syytteiltä. Siinä ”suunniteltaessa” sitten tuotteet halvennetaan sarjatuotantoon sopiviksi niiden alkuperäisen idean ja funktionaalisuuden kärsiessä samalla. Se niistä persoonallisista ratkaisuista.

Minä olen siitä onnellisessa tai mahdottomassa tilanteessa, että tavaraa – tässä tapauksessa taideteoksia – on niin runsaasti ja lisää tulee, että valinnanvaikeutta ilmenee aina silloin tällöin. Sitten kun vihdoin on saanut seinät ja muut pinnat haluamikseen, tulee joko asiakas hankkimaan ko. teoksen omiin kokoelmiinsa tai itse muutan uuteen osoitteeseen jolloin kaikki alkaa taas aivan alusta. Onneksi viimein tuntuu pysyvämpi oma tila löytyneen. Valmis se ei ikävä kyllä ole eikä varmaan sellaiseksi tulekaan moneen vuoteen. Muutos on ainoa pysyvä tila.

Taide – tunteen uskonto

”Dekkarit, jatkokertomukset ja trillerit sekä pulp-kirjallisuus ja pienen budjetin elokuvat ovat olleet tukirankani ilmaistessani lohduttomimpia tunteitani ja yksityisimpiä ahdistuksiani, samoin kuin puolustaessani näkemystäni taiteesta tunteen uskontona.”

Juan Manuel de Prada

Kuvataidetta voi luonnehtia monin tavoin, mutta sen arvottaminen hyväksi tai huonoksi on yleensä havaittu aika heikoksi argumetiksi. Tuollainen arvo-arvostelma kun lähtee siitä lähtökohdasta, että on olemassa jotain yleismaailmallisesti hyväksi havaittuja kriteereitä ja mittareita.

Kuvataiteella on oma ominaislaatunsa. Muutenhan sitä voisi tehdä vaikkapa kirjoittamalla, sanataiteen avulla tai säveltämällä musiikkia tai tekemällä siitä yleispätevän kaavan. Monet ovat yrittäneet luonnehtia kuvataiteen teoksia oman taiteensa keinoin. Otetaan esimerkiksi nyt vaikkapa Modest Mussorgskyn ’Näyttelykuvia’, joka itsessään on pianotaiteen helmi. Ehkä kumminkin voisi ajatella, että tuollaiset yritykset pikemminkin lisäävät taideteoksiin jotain kuin selittävät niitä tyhjentävästi. Sibelius ei ollut erityisen innostunut musiikkinsa rinnastamisesta luontoon – tai pikemminkin luontokuviin. Yhtä vähän Gallen-Kallela halusi maalata talvimaisemia, jotka olivat juuri se, mitä häneltä eniten olisi haluttu tilata. No, tässä mennään hieman sivuun aiheesta.

Kuvataiteen ja miksei kaiken muunkin taiteen alueen ekspansio on poispäin juuri silloin vallitsevasta selityksestä tai teoriasta. Eli kun jokin muu keino – vaikkapa tutkimus – on kartoittanut kuvataiteen teoksia, on se jo jäljessä aina selitystä pakenemaan pyrkivää kuvaa.

Hyvyyden mittareita on kokeiltu monia, taideteoriasta estetiikkaan, teknisistä kysymyksistä muotoanalyysiin. Teoksen muoto ja muotokieli on usein joko sen onnistumisen edellytys tai sen epäonnistumisen sudenkuoppa. Vaikkapa klassisismi oli aikanaan teoria, jonka mukaan tehtiin sitten taidetta. Minusta kyseinen taidesuunta oli ehkä kaikkein porvarillisin ja konservatiivisin, mitä maa on päällään kantanut. Siinä muoto ja taideteoksen olemus oli sidottu niin tiukasti teoriaan, että lopputuloksena oli melko kuollutta taidetta. Puuttumatta nyt esimerkiksi erityisiin virheisiin, kuten kun oletettiin esikuvana olleiden antiikin teosten olleen aina valkoisia, mitä ne nykytutkimuksen valossa eivät olleet – väri oli vain vuosisatojen ja tuhansien kuluessa irronnut niiden pinnasta. Saman ilmiön huomaa varsinaisten antiikin teosten ja niiden roomalaiskopioiden välillä. Alkuperäisiähän on säilynyt erittän vähän, niiden kopioita sitäkin enemmän. Voisi pelkistetysti sanoa, että tunnemme antiikkia eniten huonojen kopioiden kautta.

Se, millaisen muodon taiteilija teokselleen valitsee, paljolti määrittää sen onnistumista juuri senhetkisessä ajassa ja tilassa. Muoto nimittäin määrittää teoksen heti kuuluvaksi johonkin määriteltävään luokkaan ja valitettavasti yksittäisen teoksen hyvyydellä ei ole merkitystä jos ja kun senhetkinen muoti, maku ja muut helposti mieltään – ja muotoaan – muuttavat mittarit ympärillämme sen tuomitsevat. Jossain määrin voisi ajatella, ettei ole olemassa tyylillisesti tai muodollisesti mitään erityisen uutta kuvataiteen alalla. Valitettavasti minusta tuntuu, että ollaan menossa samaan kuin muodin alalla, missä tyylejä kierrätetään erilaisten gurujen johdolla. Samaan aikaan esitetään vaatimuksia jo taideopiskelijoille, jotta he loisivat oman, helposti tunnistettavan tyylin tai jopa brändin.

Brändätty taiteilija? Sellaisia jo on ja tulevaisuudessa ehkä heillä on jo oma mainostoimistonsa ja oheistuotteensa. Jeff Koons tulee mieleen, vaikka jollain tapaa pidinkin hänen hieman mauttomista posliinipysteistään, joissa hän esiintyi itse mallina silloisen italialaisen povikuningattarensa kanssa. Syy oli se, että muistelin nuoruuden reissujani Italiaan, jolloin Ilona Staller oli paljon esillä. Muistaakseni hän toimi myös kansanedustajana – käsitetaidetta tavallaan sekin.

Taiteen brändäämisellä eli tuotteistamisella vaan tuppaa olemaan sellainen vaikutus, että ne muutamat uutta luovat taiteilijat jäävät sivuun ja näin menetetään jotain oleellista. Taidehan on parissa vuosisadassa kokenut monta muutosta tilaustöistä gallerioihin, nyttemmin on kaikenmaailman kuraattoria ja taidetuottajaa, jotka kaikki tietysti tietävät paremmin kuin taiteilijat. Heillä on tapana ottaa hippunen taidetta ja vuorata se rekkakuormallisella selityksiä ja merkityksiä ja teorioita. Muistan vielä viimeisen ARS –näyttelyn, jolloin joku näistä taiteenturmelijoista sanoi ettei koko näyttelyä voi ymmärtää, jollei lue sen 600-sivuista luetteloa läpi (OMG!). Sama kun ostaisit auton ja se tulisi paloina kotiisi ja käteesi lyötäisiin kokoamismanuaali. Periaatteessa mahdollista mutta käytännössä lähes mahdotonta useimpien kohdalla. Ketä oikeasti kiinnostaa taideteoksen materiaalivalinnat, tekotapa, työprosessi, se kuinka monta pulloa viinaa sen tuottamiseen kului ja millainen kohtu on taiteilijan äidillä (viittaan erääseen omaa elämäänsä tallentavaan taiteilijapariin, joka kulkee ympäriinsä valittamassa kuinka monta tuntia mihinkin on kulunut). Jos teos ei puhuttele kun sen näkee niin oletetaanko sen puhuttelevan kun on lukenut manuaalin? Kakkaa ja kökköä, sanon minä. Jos teos sen sijaan toimii ns. omillaan, voi siitä ehkä ottaa tarkempaakin selkoa. Sanotaan nyt vaikka sitten selvennykseksi, että pelkästään Pietarin Eremitaasissa on niin paljon taideteoksia, että jos jokaista katselisi muutaman sekunnin, kestäisi kierros kuukausia jos ei vuosia. Ei ole aikaa lukea kaikkia selityksiä teosten taustoista ja taiteilijan aivopieruista. Jos ei pelaa niin ei pelaa, sillä sipuli!

Odotan mielenkiinnolla ja toivon, että kaikki nuoret taiteilijat kuuntelisivat sitä omaa sisäistä ääntään eivätkä viihteistyneen markkinahyörinnän seireeninkutsua.

Ars longa, vita brevis.

Vuori siirrettävänä

Jossain raamatun sivuilla puhutaan vuoresta, joka ei tullut Mooseksen luo, joten hänen piti mennä vuoren luo – tai jotain sinnepäin.

Itseäni on pitkään askarruttanut maalauksen nykytila. Mitä sellaista sillä on tarjottavana, jota millään muulla tavalla ei voida toteuttaa. Tekniikkanahan se on aika vanhanaikaista. Ottaa nyt pensseli käteen ja haisevia värejä ja ohenteita ja hartseja – hyi sentään! Onhan meillä liikkuva kuva videoina ja kunnon kamerat ja photoshopit ja kaikkea.

No, kuten Theodor W. Adorno ’Esteettisessä teoriassaan’ sanoo, liikkuu kuva aina pakoon määrittelyä uusille tuntemattomille vesille eli kun juuri pystymme kuvailemaan sitä sanoin ja kenties uusin käsittein se pakenee vielä kauemmas. Kyseessä siis lienee kuvataiteen ominaislaatu, jota millään muulla tavoin ei pystytä ilmaisemaan.

Taiteilijalle yksilönä tuo liikkuminen tuntemattoman suuntaan vaan ei ole kovinkaan helppoa. Koko tähänastinen taidehistoria on painamassa olkapäillä vuoren tavoin ja oman paikkansa taidehistoriassa ansaitakseen täytyisi tuo järkäle saada liikahtamaan. Onneksi kyseessä ei ole niinkään fyysinen kuin psyykkinen suoritus, joten joskus harvoin joku saa mielikuvituksensa ja sanotaan vaikka nyt aivosoftansa toimimaan niin täysillä, että moinen saavutus tulee...ymh...paremman sanan puutteessa...lihaksi. Se siis samanaikaisesti on näkyvä että sitä on vaikea sanojen avulla tavoittaa. Ymmärräthän? Paradoksi siis. On ja ei ole. Näkyy mutta ei ole helposti selitettävissä.

Niin, ne vaihtoehdot. Valokuva toki toistaa tarkasti ja sitä voi vielä helpommin muokata. Minusta sen ongelma on tietyn materiaalisen tunteen puuttuminen. Henkilökohtaisesti se tuntuu helposti etäännyttävältä kenties sen vuoksi, että se ei ole ”käsintehty”. Älkää ymmärtäkö väärin. Lähtökohtana taideteokselle se on varmaan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin, mutta kaipaa ikäänkuin lihaa luiden ympärille. Aikoinaan suunnittelin kaikenlaista ensin piirtämällä ja sitten vasta ajoin kuvan photoshopattavaksi. Ehkä juuri ne virheet ja puutteet ja yksinkertaistukset, mitä kuvassa oli, toivat siihen sitä kaivattua ”tunnetta”. Joku oli sen tehnyt eikä vain painanut laukaisijaa. Nuo virheet ja puutteet muuten usein tuntuvat tuovan kuvaan sitä tunnelmaa ja fiilistä. Koneilla ei vieläkään ole sielua.

Video tai liikkuva kuva. Itse olen elokuvien suuri fani, mutta taidevideot saavat minut yleensä karttamaan itseään muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta. Nuo poikkeukset ovat yleensä ymmärrettävissä nopeasti jos ei heti – visuaalisessa muodossa. Pidän tätä tärkeänä pointtina tuleville videotaiteilijoille. Jos kävelet vaikkapa Louvren tai Eremitaasin käytävillä ei sinulla ole yksinkertaisesti aikaa ’katsoa’ kaikkia teoksia. Teokset, jotka jollain tapaa erottuvat joukosta, ”puhuttelevat” sinua. Minulla ei samoin ole aikaa eikä halua tuijottaa välkkyvää ruutua ja tarinaa josta puuttuu dramaturginen ote minuutti saati tuntikaupalla. Tunne siitä, että tässä on jotain mielenkiintoista, on hyvin nopea tapahtuma. Analyysi seuraa perässä.

Less is more. Siinä 1950 –lukulainen moderni fraasi. Siinä omasta mielestäni on jotain perää ja viime aikoina olen yrittänyt rajoittaa kaikkialle leviävää kiinnostustani ja multitudes –persoonallisuuttani (’I am large. I contain multitudes.’ Walt Whitman). Jos vaikkapa veistoksen eräänlainen peruskuva voisi olla kaksi kiveä päällekkäin, niin maalauksen luonne on jollain tapaa tekijän kädenjäljen näkyminen teoksessa. Tein tämän itse. Samalla minusta se on hieman mystinen ja maaginen. Se tekee jotain näkymättömissä olevaa näkyväksi. Voin kuvitella ihmisen aikoinaan mananneen hyvää saalisonnea maalaamalla saaliin ’avuttomaksi’. Ikäänkuin valmistamalla itseään kohtaamaan mahdollista vaaraa. Nyt joku voi kuvitella, että yritän olla jollain tapaa mystinen, mutta minusta kaikkein suurinta mystisyyttä on siinä, että kuvia on ollut aina. Ne vaan pirun sitkeästi ovat olemassa vaikka jotkut yrittävät selittää ne tarpeettomiksi.

Selittäkää vaan. Kuva on ja pysyy.

Upper Esaan Wild Animal Adventure Park

Siinäpä varsinainen sanahirviö, jonka nyt sitten voi suomentaa vaikka Ylä-Esaanin Villieläin Seikkailupuisto. Ei ainakaan lyhyydestä voi moittia. Paikka sijaitsee noin 50 kilometriä Khon Kaenista Udon Thaniin päin tai sitten vastakkaisesta päästä lähtiessä noin 80 kilometriä Khon Kaenin suuntaan. Opasteita ei paljoa ole, jossain saattaa jokin kyltti olla eli yhtä hyvin perille löytää (tai sitten ei) ajamalla noin suunnilleen tuon määrän kilometrejä oikeasta suunnasta ja sitten voi tiedustella paikallisilta vaikka printtaamalla tuon ensimmäisen kuvan.

Puisto ei ole vielä valmis joten odoatn mielenkiinnolla sen edistymistä. Puitteet ovat melko komeat korkeuseroineen. Vesi loistaa poissaolollaan, mutta vesijohto oli vielä rakennusvaiheessa. Altaita ja vastaavia kyllä näkyy eli odotettavissa on myös vesikokemuksia.

Erityisen vaikutuksen tekivät puunrungoiksi naamioidut vierasmajat ja niiden muotoilu. Sisäpuolella oli valitettavasti pelattu varman päälle ja huoneet olivat aivan tavallisen näköisiä poikkeavasta ulkokuorestaan huolimatta. Sääli sinänsä – odottaisi hienon idean olevan hiukka kokonaisvaltaisempi.

Koska kuvat puhuvat enemmän kuin tuhat sanaa, liitän niitä tähän yhteyteen tavallista enemmän.

Upper Esaan Wild Animal Adventure Park 2

Upper Esaan Wild Animal Adventure Park 3

Rekkamarkkinat

Se alkaa edellisenä päivänä ja herättää sinut seuraavan päivän aamuna seitsemältä. Ja se ei tarjoa vain yhtä ämyriä musiikkeineen vaan peräti kolmea samanaikaisesti soitettua musiikkikappaletta.

Oikeastaan pidän tuosta Thaimaan ’morlam’ –musiikista. Se muistuttaa sanoiltaan – ja jollain tapaa sävelmiltäänkin – supisuomalaista tangoa, missä sydän räytyy rakkaudesta, miksi sinua ei rakasteta, miksi sinulla on toinen, miksi sydämeni murjot…ja niin edelleen. Uskon itseasiassa, että suomalaisten tangojen ja iskelmien sanat saattaisivat sovitettuna olla aika kova sana täällä kaukana.

Mutta..! Kolme solistia eri kappalein mouruavine tuskaisine sydämineen aamuseitsemältä herättää sinut kaikkeen muuhun kuin olemaan suosiollinen musiikille. Ei edes aamukahvia nautittu! Thaimaalaisilla on vain yksi asento kaikille ämyreille. Kaikki nupit kaakkoon! Ei sillä väliä särkyykö ääni tai miten se ulos tulee tärykalvoille parin ikkunan ja reilun 50 metrin etäisyyden päähän havahduttaen uneliaimmankin unestaan. Volyymillä se musiikki ja tunnelma luodaan! Ainakin täällä näyttäisi näin olevan.

Ilmiö toistuu joka kuukauden ensimmäinen lauantai. Itseasiassa sillä nyt niin kauheasti ole väliä, mutta olen ihmetellyt koko liikkuvan markkinan kannattavuutta. Kyläpahainen, jossa toisinaan asustan, on melko pieni. Arvioisin täällä olevan ehkä palttiarallaa satakunta taloa. Ostovoima, jos sellaisesta voi puhua, lienee melko vaatimaton. Kylässä kun sama raha kiertää ensin työmiehelle, joka sitten saattaa ostaa työnantajaltaan kanan samalla rahalla ja työnantaja ostaa rehua kanoilleen samalta tyypiltä ja niin edelleen. Jonkinlainen vahvahko luontaistalous siis.

Nuo markkinatyypit ovat ehkä turhankin toiveikkaita, sillä he kantavat esille rekkansa kätköistä satoja erilaisia vaatteita, muovipurkkeja ja niin edelleen. Valikoimaa riittää, sillä he näyttävät varustautuneen paremmin kuin moni ison kaupungin vaatekaupoista. Ihmettelen vain mikseivät he vaivojaan säästääkseen aseta esille pienissä kylissä vain muutamaa kymmentä tuotetta. Sadat erilaiset tuotteet ja niiden viemä tila ovat mielestäni olosuhteet huomioon ottaen aikamoista tuhlausta, siis vaivannäön ja energian. Ostajia ei yksinkertaisesti ole ja itseäni on aamulla turha houkutella ostoksille valtavien ämyreiden eksplosiiviseen möykkään.

Hatunnosto kumminkin, että jaksavat yrittää. Yrittänyttä ei laiteta.

Taidekilpailu

Osallistuin tässä vähän aikaa sitten nykytaiteen kisaan, jossa palkintona oli toteuttaa julkisen tilan veistos ison suomalaisen kaupungin keskustaan reiluksi puoleksi vuodeksi.

Tällainen kisa on aina aika työläs ja jo luonnokseen saa kulumaan kymmeniä työtunteja. Itse toteutin oman luonnokseni 1:1 eli kyseessä oli reilu nelimetrinen, kolmisen metriä korkea teos. Melkoinen mötikkä siis. Tämä siistä syystä, etten ole mikään kokenut kuvanveistäjä ja halusin kokea todellisen tunteen siitä, miltä teos oikeassa koossa vaikuttaa. Pienempi koko antaa aina sellaisen vaikutelman kuin kyseessä olisi jokin taskuuntyönnettävä lelu tai esine. Veistoksen idea kun mielestäni ei ole kumpikaan.

Kilpailun voitti sellainen teos, jossa valmiin jalustan päälle valetaan muovileluilla ja –ötököillä täytetty (koristettu?) hartsilevy. Idea on minusta aika kulunut ottaen huomioon, että tuollaista harrastettiin jo vuosikymmeniä sitten mitä erilaisimpien esineiden joutuessa upotetuksi hartsin valtakuntaan.

Okei, okei. Myönnetään, että ajat ovat muuttuneet, mutta teemmekö me nyt sitten jatkossa kaikki Duchampit ja asetamme pullonkuivaajan esille? Vai Warholit ja kopioimme säilyketölkkejä ja muita purkkeja sellaisenaan esitettäväksi? Vai olemmeko itse oma veistoksemme? Kaikki ihan kivoja ideoita, mutta jos niitä postmodernissa hengessä toistetaan kovin pitkään, alkavat ne kenties puuduttaa katsojaa. Ja kenties tekijäkin kaipaa muita – jopa vanahanaikaisiksi koettuja – muotoja. Ihan konkreettisia kappaleita eikä mitään hienoja ideoita… Vau! Siinäpä taas tultaisiin kuvan alkujuurille. Luulen kahden päällekkäin asetetun kiven olleen varhaisin veistos. Eräänlainen kantakuva.

Kritiikki idean uudelleenlämmittämisestä ei ole kovin vahva argumentti, sillä kaikkeahan tehdään uudelleen ja uudestaan. Mutta minua häiritsee kaksi seikkaa. Ensimmäinen on se, että idea tuntuu ’kivalta’ ja ’somalta’. Siinä ei ole paljoa tietoa eikä hajua plastillisuudesta, viivasta eikä suhteesta tilaan. Minusta veistoksen idea on sen suhteessa ympäröivään tilaan. Se ikään kuin sähköistää sen välittömän ympäristön. Tässä versiossa tuo hartsilaatta toimii enemmän kuvalaattana tai päällysteenä jo olemassaolevalle jalustalle – kenties jalusta onkin enemmän veistos kuin sen päälle laskettava kuvakuorrutus? Laatasta kun eittämättä tulee mieleen, että se enemmän kuin veistosta, muistuttaa maalausta.

Toinen seikka on se, että minua harmittaa. Makuja on monia ja kaikesta voi olla monta mieltä, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa että itse tein paljon töitä oman ehdotukseni eteen ja oletan monen muunkin paiskineen taidehommia tosissaan. En olisi lainkaan niin pahoillani jos tuo voittanut ehdotus olisi taiteellisella tasollaan puhutellut minua ja herättänyt kunnioitusta sen luomaa vaikutelmaa ja idean tasokkuutta kohtaan. Näitä hommia paiskitaan omalla vastuulla ja omalla kustannuksella. Monilla on erityisesti taloudellisia resursseja nukasti. Nyt minusta toteutettava teos jää todennäköisesti merkitykseltään, innovaatioltaan ja vaikutukseltaan mitättömäksi.

Tätäkö sitten on nykytaide? Sellaista kivaa ja pientä puuhastelua, jossa voidaan tuottaa koristeita katukuvaan. Sellaisia tietysti, ettei kukaan vain tule häirityksi tai oikeastaan huomaa mitään tapahtuneenkaan.

Voi meitä taiteilijoita!

P.S. Tuo yläpuolella oleva kuva ei ole ko. ehdotus vaan kuvaa taiteilijan voipumusta…tai sitten ei.

Luovuuden edellytyksistä

Moni luovien alojen ulkopuolinen todennäköisesti pitää niitä eräällä tavalla itsegeneroivina eli ne eivät luulon mukaan kaipaa tukea, ymmärrystä eivätkä kenties taloudellista tukeakaan. Jonkinlaisena esikuvana pidetään taiteilijoita, jotka köyhyydessä pystyvät luomaan korkeatasoista taidetta ja kuolevat köyhinä ja vähän ymmärrettyinä noustakseen sitten kuolemanjälkeiseen kuuluisuuteen. Tuo kuva elää vahvana, mutta jokainen vähänkään asioihin perehtynyt tietää sen suurelta osalta olevan hyvin harhainen illuusio.

Itse taas uskon siihen, että harva pystyy mitään ammattia harjoittamaan täysipainoisesti ilman jonkinlaista tukea ja taloudellista turvaa. Moni opiskeluajan ihmisistä on luovuttanut ja etsinyt jotain taloudellisesti palkitsevampaa työtä. Yksinäisyys on yksi luovien alojen tunnusmerkkejä muutenkin. Kilpailijat ovat jostain syystä kateellisia ja usein se kaivattu henkinen tuki ja keskustelu vertaisten kanssa jää vain haaveeksi. Tuo kateus kenties johtuu juuri tavattoman niukoista resursseista, joita jakamassa on niin kovin moni kollega tai saman alan ihminen.

Yksikään ihminen ei ole saari, mutta luovan alan ihmiset ovat kenties lähempänä kuin moni muu. Pettymykset omalla alalla, huono ja ymmärtämätön palaute ja lyttääminen tai kenties jopa täysi hiljaisuus kun on yrittänyt parhaansa, ovat sieltä helpoimmasta päästä. Yritäpä taiteilijana hankkia perhe tai pitää yllä tarpeaksi korkeaa tulotasoa vaikkapa vaatimattoman studion ja kodin hankkimiseksi. Monelle melkein mahdoton unelma. Kuitenkin tuo työhuone on se, jossa tulisi luoda lisäarvoa vaikkapa levittämällä maalia kankaalle. Usein työtila ei täyttäisi sille asetettuja virallisia normeja ja moni pilaakin terveyttään surkeilla olosuhteilla.

Paljon puhutaan luovuuden merkityksestä ja sen tuomista innovaatioista. Itse uskon, että varhaisen kansallisen heräämisen aikoina vaikuttanut voimakas kulttuuri-innovointi oli yksi syy Suomen kansan identiteetin luomiseen sekä myös taloudellisten aspektien luomiseen kulttuurin voimalla. Tuon ajan jälkeen aina 70 –luvulle asti meni suhteellisen hyvin ja ihmiset olivat valveutuneita ja kiinnostuneita kulttuurista ja sen tuotteista. Nyttemmin sitten se on alennettu jonnekin muiden tuotteiden sekaan ilman erityistä omaa statusarvoa – hintalapulla varustettuna. Samanaikaisesti esimerkiksi vielä kotimaassa olevat yritykset eivät sisusta toimitilojaan vaikkapa suomalaisten taiteilijoiden töillä vaan ostavat vaikkapa julisteita ja muuta halpatuotantoa. Toisin oli ennen. Suorastaan edellytettiin omien edustustilojen olevan suomalaista kulttuuria ja tuotantoa esilletuovia.

Kotimaisen taiteilijan on todella vaikea olla luova tilanteessa, jossa hän on riippuvainen melkoisessa määrin epävarmoista apurahoista, huonosta kiinnostuksesta työtään kohtaan ja jossain määrin kulttuurin arvojen inflaatiosta. Puhetta luovuudesta kyllä riittää, mutta tekoja sitäkin vähemmän.

Elä siinä sitten kuolemaa ja jälkijättöistä kuuluisuutta silmälläpitäen velkaisessa taloudessa, mahdollisten mukuloiden ja muijan valittaessa kurjuuttaan.

Tätäkö Suomella on tarjota kulttuurintekijöilleen? Taitaa olla kuoleva ala, jolle hakeutuvat pian ymmärtävät tekemänsä virheen ja hakeutuvat niihin ns. kunnon töihin – jos sellaisiakaan nyt kohta tarjolla on.

Loy Krathong

Loy Krathongia vietetään täydenkuun aikaan, perinteisen thai kuukalenterin mukaan. Länsimaisessa kalenterissa tämä osuu yleisimmin marraskuuhun.
'Loy' merkitsee 'kelluvaa, kellumista'. 'Krathong' puolestaan on pieni banaanipuusta leikattu lautta. Nykyisin saatetaan käyttää vaikkapa leivästä leikkaamalla tai lautta saattaa olla styroksinen. Ne koristellaan kauniisti taitelluin banaaninlehdin, kukkasin, kynttilöin ja suitsuketikuin jne. Täydenkuun päivänä ihmiset sitten vapauttavat ne kellumaan jokeen. Hallituksen virkamiehet, yritykset tai muut vastaavat organisaatiot saattavat rakentaa paljon komeampia ja näyttävämpiä lauttoja ja saatetaan järjestää kilpailu, jossa niitä sitten asetetaan paremmuusjärjestykseen. Festivaalin aikaan järjestetään myös ilotulituksia ja kauneuskilpailuita.
Festivaali todennäköisimmin periytyy hinduperinteestä, vastaava Deepavali festivaali Intiassa. Siinä Gangesjoen jumalattarelle lahjoitetaan vastaavia, lyhdyin varustettuja lauttoja kiitokseksi sen antamasta elämästä läpi vuoden. Kuningas Rama IV:nen v.1863 kirjoittamien tekstien mukaan, tämä alunperin brahmaanien festivaali adaptoitiin Thaimaahan buddhalaisten toimesta alkuperäisen buddhan, Siddhartha Gautaman muistamiseksi ja kunnioittamiseksi. Sen lisäksi, että buddhaa muistetaan lautan valolla (kynttilä tai lyhty lautassa), samalla lautan liu'uttaminen veteen on symbolinen ele eroonpääsemiseksi kaikista vihan, pahanolon ja katkeruuden tunteista, jolloin henkilö voi aloittaa paremmalta pohjalta eteenpäin. Ihmiset myös asettavat lautalle osia sormenkynsistään ja kenties hiustupsun merkkinä pahoista puolistaan eroon pääsemiseksi. Monet thait uskovat tämän 'krathong' lautan luovan hyvää onnea ja he samalla kiittävät aj kunnioittavat Veden Jumalatarta, Phrae Mae Khongkhaa (พระแม่คงคา).
Kauneuskilpailu, joka liittyy kiinteästi tähän festivaaliin, tunnetaan nimellä ”Noppamas kuningattaren kisat”. Legendan mukaan Noppamas oli Sukhothai kuningas Loethain puoliso 1300 -luvulla ja samalla ensimmäinen, joka laski vesille koristellut krathong -lautat. Loy Krathong festivaali yhdistetään myös kasvisten koristelun alkamiseen leikkauksin.
Traditio alkoi Sukhothaissa, mutta nykyisin sitä vietetään kautta Thaimaan. Ehkä parhaiten tunnettuja ovat Chiang Main ja Aytthayan festivaalit.
Chiang Maissa festivaali tunnetaan myös nimellä 'Yi Peng'. Joka vuosi tuhannet ihmiset kokoontuvat laskemaan lauttansa vesille kaupungin vesireiteille. Suuri määrä lannakulttuurin tyylisiä taivaslyhtyjä (khom fai) lasketaan taivaalle, missä ne muistuttavat suurta parvea hehkuvia meduusoita kellumassa taivaan halki. Näiden uskotaan vapauttavan paikalliset huolistaan ja niitä käytetään myöskin talojen ja katujen koristeluun.
Lähde: http://en.wikipedia.org/wiki/Loy_Krathong

Tämä perinteinen juhla, jossa puhdistaudutaan vanhan vuoden synneistä ja etsitään onnea ja menestystä tulevalle vuodelle, on niitä harvoja tapahtumia, jotka saavat thaimaalaiset illalla liikkeelle kulkemaan. Täällä moni kylä ja kaupunkikin normaalisti hiljenee jo iltayhdeksän aikoihin ehkä lukuunottamatta turistikohteita kuten Pattayaa. Monet pitävät iltaisin liikkumista vaarallisenakin. Taitaa osittain olla tottakin. Khon Kaenissa on viime aikoina ollut useita ryöstöjä, joissa liikkeellä on ollut nuoria moottoripyörillä. Usein on uhri tahallaan kaadettu maahan tai lyöty pesäpallomailalla jotta mahdollisesti omalla pyörällään liikkeellä ollut on kaatunut ja sitten putsattu. Yksi uhri löydettiin hukutettuna samaisesta Buang Nakhorn -järvestä, jolla kävin katselemassa illan meininkiä. Arvellaan, että liikkeellä ovat huumenuoret, mutta ketään ei tietääkseni ole pidätetty.

Järvessä noita lauttoja muutamine kolikoineen sitten kalastelevat pikkupojat, jotka tienaavat näin jonkin verran rahaa itselleen ja kenties perheelleen. Viime vuosista on paukkujen, sähikäisten ja rakettien paukuttelu ainakin itsestä tuntuen lisääntynyt huimasti. Kieltämättä hieman säikähtää, kun joku heittää moottoripyörällä liikkeellä ollessa ison pamauksen pyörän alle. Monesti tuntuu, että muiden ilo saattaa helposti muuttua toisten suruksi. Tämä sama vaara tulee vastaan Songkhranin aikana, jolloin saattaa saada saavillisen vettä naamallensa. Moni ei tunnu ymmärtävän, että tuollainen vesimäärä on suorastaan vaarallinen nopeasti liikkuvalle motoristille. Kokeilkaapa, niin ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Paikalle kokoontuu yleensä koko perhe ja lyhdyt lasketaan liikkeelle yhdessä. Noita lauttoja tuntuu taas olevan perhekokoja sekä myös henkilökohtaisia sellaisia. Kaunis tapa sinänsä toimia perheenä ja kokoontua paikalle. Tällä kertaa en ollut paikan ainoa farangi vaan meitä näytti olevan useampia thaiperheidemme seurana ja kaunistuksena. Heh.

Aika jännältä nuo kuvat jollain tapaa näyttävät. Jotain tuosta mystisestä tunnelmasta näyttää tarttuneen didgikameran kalvoillekin. Nyt sitten vain odottamaan, mitä kelluvat lautat ja iso taivaankynttilä tuovat muassaan täksi seuraavaksi 12 kuukauden jaksoksi.

Tilan ja maalauksen suhteesta

Monesti katsoja ajattelee teoksen olevan kappale, jota voidaan siirrellä vapaan halun mukaisesti minne tahansa. Näin on kuitenkin ollut harvemmin kuvataiteen historiassa – ainakin mitä tulee suurikokoisempiin teoksiin. Pienet teoksethan saattoivat olla esimerkiksi matkaikoneita tai pyhäinkuvia, joita kannettiin mukana suojelusta tuomassa. Seikka, joka muutti ne kangaspohjaisiksi aiempien kokopuisten sijaan – oli kevyempää kanniskella. Kangas ei yleisen luulon vastaisesti ole ollut kovinkaan yleinen pohja vaan yleisemmin se oli aiemmilla vuosisadoilla joko kokopuupaneeli tai ns. pannoo, jossa kangas oli liimattu puualustan päälle antamaan lisätukea esim. puupohjan halkeilua vastaan. Yksinkertaisesti tauluja ei siis oltu tehty pahemmin liikuteltaviksi.

Suurin osa töistä oli tilaustöitä. Ne olivat arvokkaita ja usein uskonnollisia. Harvoilla oli varaa tilata maalauksia omaan kotiinsa. Tälläisia poikkeuksia tietysti oli. Useimmiten he olivat varakkaita porvareita tai aateliston edustajia. Erikseen tietysti olivat kuninkaat ja muut, jotka jo valtansa pönkittämiseksi halusivat naamaansa joka paikkaan. Olisihan se noloa, jos ei omaa kunkkua tunnistettaisi...

Tilanne muuttui kuitenkin 1800 -luvulla, jolloin tulivat tuubivärit, joita saattoi kantaa ja maalata vaikka luonnossa. Tuota ennen oli maalaukset maalattu sisätiloissa kaikkien mukavuudeksi. Pohjat ymmärrettävästi olivat kankaita. Olivathan ne mukavia kanniskella ja helppoja kääriä vaikka rullalle, joka sekään ei tosiasiassa ole mikään suositeltava tapa.

Vielä tultaessa 1900 -luvun alkuun, saattoi taiteilija saada tilauksen yksityiskodin seinille. Aihe oli tietysti valmiiksi sovittu ja tarkka kokokin sovittu. Tällaista harvemmin nykyarkkitehtuurin puhtauden myrkyttämissä kodeissa harvemmin näkee. Yrittäkääpä viedä vaikkapa puutarhatonttua tuollaiseen kotiin. Näyttää melkein kuin nyrkiniskulta vasten kasvoja. Tosiasiassahan noilla nykyisin kastroiduilla tontuilla on melkoinen menneisyys eurooppalaisessa historiassa. Kauempina aikoina ne olivat usein melko kookkaillakin miehisillä elimillä varustettuja ja niitä pidettiin takuuna talon hedelmällisyydestä ja siis maankin tuottavuudesta. Nykyään ne seisovat ilman alkuperäisiä miehisiä koristuksiaan silvottuina ja naamioituina joksikin joulupukkiin liittyväksi, vaikka se ei suinkaan ole niiden alkuperäinen olemus. Minusta ne ovat erinomainen osoitus siitä, kuinka nykyarkkitehtuuri ja sen hengetön ilmapiiri karkottaa kaiken elävän tunteen kodista ja tilasta yleensäkin. Ensin kastroidaan elimet ja sitten tuhotaan ihmisten mieli niin ettei se kykene enää tavallisiakaan tuoksuja, puhumattakaan hajuista ja äänistä, sietämään. Ympäristö ei enää ole asumista, olemista ja tekemistä varten vaan se on steriili tila, jossa pitää olla mahdollisimman nätisti ettei itse tilalle vaan tapahtuisi mitään!

Tietysti taiteilijalle tila on ensisijaisen tärkeä. Valitettavasti vaan harvalla taiteilijalla on varaa kunnollisiin tiloihin, missä luovuus saa kukoistaa vapaasti ja on kenties jopa työturvallisuus otettu huomioon. Useimmiten niillä, joilla on varaa, ei ole taiteellisia kykyjä ja päinvastoin. No, nykyisinä ankeina talouden aikoina saattaa tietysti käydä niin, että joitain tiloja olisi vapautumassa taiteellisiinkin rientoihin.

Itse pidän enemmän vanhoista rakennuksista, joissa nurkat ovat vähän kallellaan, mutta monet muut seikat paljon paremmin huomioonotettuja kuin uusissa muovipussitaloissa. Yksi seikka niissä on ylitse muiden: niitä on suhteellisen helppo korjata itsekin. Toisin kuin nykyisiä konekoteja, joiden käyttöohjeetkin saavat jo heikomman voimaan pahoin. Vanhassa talossani, noin 170 vuoden takaa, on esimerkiksi ihastuttava ikkunoista tuleva valaistus. Tuohon aikaan kun ei pahemmin energiansäästölampuista tai muistakaan pahemmin tiedetty ja sen vuoksi valo kiertää koko rakennusta aina iltaan asti ja kellonajan voi arvioida suoraan siitä, mihin ikkunaan valo osuu ja missä kulmassa. Samoin ei voi kuin ihmetellä joidenkin mainostamaa koneellista ilmastointia. Painovoimainen toimii huomattavasti hiljaisemmalla puhurilla ja ilman arvokkaan sähkön avustusta (Tulee muuten mieleen, miksi halutaan yhä enemmän sähköisiä kojeita ja aparaatteja, kun toisaalta pitäisi sähköä säästää? Turha sanoa, että ne säästävät energiaa sinänsä. Oma taloni näet kuluttaa suunnilleen saman ilman yhtään laitetta kuin ns. uusi energiapihi talo kaikilla laitteilla.). Puhumattakaan nyt ilmapiiristä ja siitä miellyttävästä seikasta, että pientä muutaman vuoden taukoa lukuunottamatta talo on ollut asuttu koko historiansa ajan. Kuinkahan moni nykyajan talo voi kehuskella olevansa olemassa vielä reilun 170 vuoden jälkeen?
Tuo siis vanhasta Suomi -talostani. Suunnittelun toteutti paikallinen mestari siihen aikaan, jolloin ei kauheasti lupia kyselty omalle maalle rakentamiseen. Eikä laatu kumminkaan paljoa nykyisistä jäänyt jälkeen. Jätäpä uusi konehometalo vuodeksi yksin pakkasiin ja tuiskuihin ja käy katsomassa, millaista jälkeä on lämmittämätön talvi saanut aikaiseksi. Pahaa, veikkaan...

No, nykyaikaan. Nyt olen suunnitellut itse pienen studion tänne tropiikkiin ja mielestäni se on onnistunut. Yksi seinä tulee olemaan kokonaan lasia ja kirjahylly, johon mahtuvat kaikki romuni ja työvälineeni, on uniikki. Siinä ei taatusti ole yhtään suoraa kulmaa ja tarkoitus onkin luoda eräänlainen muotojen mandala, josta saa heikkoina hetkinä inspiraatiota.
Katto on holvattu, joka kenties muistuttaa taiteen eräänlaisesta pyhyydestä tai sitten vaan korottaa tilaa niin korkeaksi kuin kattorakenteet sallivat. Näin voi isompiakin tauluja nostella pelkäämättä niiden kumahtamista lamppuihin tai vastaaviin obstaakkeleihin.

Minusta on aina ollut rauhoittavaa katsella muiden työntekoa. Siinä tuntuu olevan jonkinlaista pyhyyttä ja tietoisuus siitä, että tila tulee olemaan oma työn pyhättöni, miksei toisaalta ajattelunkin. Kuvallinen ajattelu on oma alueensa. Ehkä hieman erilaisempi kirjallisuudesta ja musiikista, mutta olemassa yhä silti. Nykyaikana kun kaikki vaan täytyy järkeistää, ei tuollaisella vapaalla ajattelulla vaan ole paljoa arvostusta. Kysytään, mitä hyötyä siitä on? No, siihen vastatkoon kukin tavallaan. Eräs suomalainen kirjailija piti taloudellista ajattelua, joka nojaa ainoastaan taloudellisiin näkökohtiin, huonona taloudellisena ajatteluna. Taidetaan piakkoinkin testata taas ihmisten todellisia arvoja ja ulottuvuuksia. Vai mitä arvelet?

Buddhist Lent

Kuten allaolevasta tektistä käy ilmi, buddhalainen mietiskelytuokio temppeleissä on saanut hauskan määrityksen siitä, että alunperin sillä muka olisi estetty munkkeja tallaamasta riisipeltoja matalaksi. Tämä jakso kestää kolmisen kuukautta, jonka jälkeen munkit lähtevät 'kerjäämään' ruokaa ja muita tarpeita. Odottelimme kolmisen tuntia, jonka jälkeen saimme antimme siirrettyä. Tämän jälkeen kaikki sitten lähtivätkin kotiin.

Kuinka nyt tahansa, mutta ainoana valkoihoisena osallistujana, se oli ainakin sen katsomisen arvoista. Tuijoteltiin molemmin puolin. Kuvien lataaminen oli jostain syystä hnakalaa...

As the seasonal monsoon rains descend over the kingdom, it marks the beginning of the Buddhist "rain retreat" and the Buddhist Lent, or "Phansa", during which all Buddhist monks retreat to the temples. This is also an auspicious time for Buddhist ordinations as it marks a period of spiritual renewal.

Known as "Khao Phansa", the Buddhist Lent is a time devoted to study and meditation. Buddhist monks remain within the temple grounds and do not venture out for a period of three months starting from the first day of the waning moon of the eighth lunar month (in July) to the fifteenth day of the waxing moon of the eleventh lunar month (in October). In former times, this is done to prevent monks from trampling upon rice paddies when they venture out to receive offerings from the villagers.

Buddhism, Buddhist traditions and beliefs are central forces that shape the local way of life and give rise to various festivals of religious origin which have been observed for generations. For example, the majority of the Buddhist ordinations take place during the Buddhist Lent when young novices enter the monkhood. Villagers also actively engage in merit-making during this period. Offerings consisting of an assortment of savoury dishes and sweets as well as items for daily use are offered to monks. Items that provide light such as candles, lanterns and lamp oil are deemed to be particularly important offerings as it is believed that they provide monks with illumination physically and spiritually.

Many of these traditions have evolved into full-scale festivals featured in the Buddhist calendar and the kingdom's official calendar of festivals and events such as "The Candle Festival" of Ubon Ratchathani province, which features a procession of ornately-carved beeswax candles of various shapes and sizes, and the "Tak Bat Dok Mai" floral offering merit-making ritual that is unique to Saraburi province.

http://www.thaibuddhist.com/khaophansa.htm

Udon Thanin kaupunginmuseo – Udon Thani City Museum

Udon Thanin kaupunginmuseo – Udon Thani City Museum

En toistaiseksi ole vieraillut Thaimaassa sellaisessa museossa, joka olisi tehnyt lähtemättömän vaikutuksen ja joka kestäisi vertailun eurooppalaisen vastaavan kanssa. Suurimmaksi osaksi olen nähnyt jäsentämätöntä aineistoa välinpitämättömästi esilleasetettuna. Ehkä thait eivät välitä asioista, jotka ovat vanhoja ja jotka eivät esiinny edukseen muotilehdissä.

Tämä asenne saattaa olla sukua samanlaiselle menneisyyden kieltämiselle kuin mitä Suomessa tapahtui 70 -luvulla, jolloin kannettiin sukuantiikkia kaatopaikalle uusien lastulevyhuonekalujen ja muovimattojen tieltä. Kaikki oli 'uutta' ja uusi aika oli koittamassa, joka ei kaivannut vanhojen romujen läsnäoloa. Thaimaassahan on siirrytty noin sanakuvallisesti suoraan riisipellolta langattomaan internettiin. Vaikka netti ei aina toimisikaan, on se kumminkin jotain uutta ja kiehtovaa toisin kuin mummon vanhat piirongit. Uskoisin kuitenkin sukupolven päästä – lieneekö noin 32 vuotta? - ihmisten havahtuvan siihen, ettei heidän menneisyydestään olekaan paljoa muistuttamassa. Tähän kai esineiden ja asioiden museoimisella pyritään. Osoittamaan kenties 'uusille uljaille ihmisille' asioiden suhteellisuus ja muistuttamaan menneiden sukupolvien pyrkimyksistä ja kenties edistysaskelistakin. Nuo edistyksen askeleet ovat tulleet tänne nopeasti, nopeammin kuin kenties Euroopassa. Suomessahan tulivat vaikkapa puhelinlangat ensin, ei suoraan hypätty langattomaan aikaan. No, muutos sen kuin vain vauhdittuu.

Hienoimmat kokemukset olen saanut vaikkapa siinä kuninkaan palatsi kautta temppelipaikassa, missä tuo kuuluisa jalokivestä veistetty buddhankuvakin on. Itse budda ei tehnyt minuun kovinkaan kummoista vaikutusta vaan temppelin käytäville maalatut, hänen elämäänsä esittelevät kuvakertomukset. Ne olivat ilmeisesti aitoja alkuperäisiä, sillä perspektiivi poikkesi huomattavasti myöhempien aikojen eurooppalaisesta vaikutuksesta. Toiseksi tulevat varmaan ne monet hienot taidenäyttelyt, joita olen saanut ihailla niin Silpakorn yliopistossa Bankokissa kuin Khon Kaeninkin yliopiston taidekeskuksessa. Uusi sukupolvi tulee! Väisty vanha!

No, itse asiaan takaisin. Tämä kyseinen Udonin museo on keskellä kaupunkia, ranskalaistyyppisessä siirtomaarakennuksessa. Henkilökuntaa tuntui olevan riittävästi, mutta heitä ei ollut kuitenkaan riittänyt pyyhkimään pölyjä vitriineistä tai pesemään laseja. Vaikutelma oli hiukan kuin vanhan peruskouluni karttahuoneessa. Sinne tänne oli kuin unohtunut sinänsä mielenkiintoisia esineitä, mutta niiden esillepano saattaisi masentavuudessaan lannistaa innokkaimmankin kulttuurinharrastajan. Sen sijaan kuninkaallisten potretteja esittelevät huoneet oli siivottu moitteettomasti samoin kuin erilaisia buddhalaisia munkkeja esittelevät esineet, veistokset ja valokuvat.

Toisaalta olisin halunnut nähdä paremmat vedokset varhaisempien aikojen ihmisiä ja heidän elämäänsä esittelevistä valokuvista. Monet olivat haalistuneet ajansaatossa ja epäselviä kuin mitkä. Olen melko vakuuttunut, että pienellä vaivalla saataisiin esille hienoja vedoksia, joista todella avautuisi uusia näkymiä udonilaiseen elämään.

Oma lukunsa ovat pari-kolme vuosikymmentä vanhat maalaukset joiden aiheena on mennyt maailma. Niissä mielestäni on aika omituinen näkökulma taiteilijalta/-joilta, missä esitetään maanviljelijät ja hierarkiassa alempana olevat lähinnä puusta laskeutuneina apinoina ja yläluokan ihmiset lähinnä englantilaisten ja ranskalaisten esikuviensa tavoin herraskaisina olentoina kirkkaine sädekehineen. Kaikesta huolimatta nämä maalaukset olivat minusta museon parasta antia. Kirvoittivat naurunpyrskähdyksen jos toisenkin. Arvelen, ettei se kuitenkaan ollut niiden alkuperäinen tarkoitus, mutta joskus vakava aie muotoutuu parodiaksi tahtomattaankin.

Museoon ei ollut rantautunut eurooppalainen tapa myydä mielenkiintoista kirjallisuutta kuvineen museon aihepiiriin liittyen ja esillä oli kopioita museon esineistä – tai ainakin niitä läheisesti muistuttavia uusintatuotoksia – mutta myytäväksi niitäkään ei ollut tarkoitettu.
Ihastuttava puisto ympärillä olisi kaivannut kahvilaa (jos sellainen oli, en huomannut), mutta onneksi niitä oli läheisen järven ympärillä enemmän kuin riittävästi. Päivän kulttuuririento päättyikin mango-banaanipirtelöön. Raikas ja ihana juoma. Suosittelen.

Ajattelin antaa tälle vierailulle pisteiksi 2/5 eli ei aivan kauhea, mutta ilmankin tulee toimeen. Toisaalta Thaimaan kaupunkien tämänkaltainen kulttuuritarjonta on aika vaatimatonta (ehkä pääkaupunkia lukuunottamatta), joten sunnuntaikävelyn tai visiitin kohteeksi se on ihan piristävä. Enempi varsinaisen sijaintinsa ja kiinteistönsä, kuin varsinaisesti sisällä säilytettyjen muistojen.

Hyväntekeväisyysjuhlat

Tuli oltua hauskassa ja melko thaimaalaisissa bileissä - olin ainoa ulkomaalainen. Monet ovat varmaan nähneet moisia esityksiä turistikohteissakin, mutta tässä tapauksessa oli kyseessä varainkeräys HIV+ lasten hyväksi. Tilaisuus järjestettiin C Male saunan alakerrassa, lähellä Khon Kaenin ylipistoa. Khon Kaenissä on lapsia auttava kritillinen lasten orpokoti. Tilaisuuden liput olivat aika hinnakkaita, joten odotin olevan väljää, mutta paikka olikin ruuhkainen ja osallistujia lähikaupungeista mm. Udon Thanista.

Kaikilla tuntui olevan hauskaa ja osasyynä varmaankin oli kielitaito, koska kyseessä ei ollut pelkkä tanssahtelu lavalla vaan myös vitsit ja näytellyt komedianpätkät.

Monella tapaa voidaan auttaa lähimmäisiä eikä sen tarvitse olla välttämättä tiukkapipoista tai tylsää vaan riemua ja iloakin saa ja pitää olla mukana toiminnassa. Tilaisuudessa tarjoiltiin pikku snäkkejä ja virvokkeita, ei suomalaisittain (tai pitäisikö sanoa eurooppalaisittain?) alkoholia. Tästä huolimatta kaikki viihtyivät aina puoleenyöhön asti.

Pastuskeri - Bastuskär 2

Sen verran tuli kuvia, että tässä lisää...

Pastuskeri - Bastuskär

Suomen Punaisen Ristin koulutuskeskus lähellä Poria, Reposaaren suuntaan, on harvinaisen idyllinen vanha kalastajantalo muine, osittain myöhemmin, rakennettuine rakennuksineen. Keittiö on vast'ikään uusittu ja on ammattimainen kaikkine härveleineen. Helpottavat keittiötyötä valtavasti ja emännät ovat vihdoin saaneet ansaitsemansa puitteet työtä helpottavine koneineen.

Sauna sijaitsee polun päässä, melko kaukana varsinaisesta leirikeskuksesta ja on oman ihastelunsa arvoinen. Ei mikään pieni tynnyrisauna vaan kokonainen kunnon saunarakennus tarpeellisine puku- ja muine tiloineen.

Kävellessä polkua pitkin, tuli mieleen kaikenlaista aina lapsuuden kesistä saakka. Tuolloin vietimme serkkujen kanssa melko tiiviistikin aikaa yhdessä. Nyttemmin kaikilla on ainakin olevinaan kiire ja tapaamiset saattavat olla vuosienkin päässä toisistaan. Taitaa olla sitä privatisoitumista, mistä niin paljon puhutaan. Minä kutsun sitä itsekkyydeksi toisinaan ja ehkä lievemmästi mukavuudenhaluksi. Ei niin, että itsekään olisin mitenkään aktiivinen tapaamaan ketään. Kotini kun on linnani, tai miten se nyt meni...

Sienet ja myöhäiskesän ruusut saivat mielen vallan herkäksi. Tuntui melkein kuin turistilta tai Liisalta Ihmemaassa. Kuinka vain. Suomen kesästä puhutaan ja Pastuskerissa se oli parhaimmillaan. SPR:n vapaaehtoiset saivat hieman tunnustusta ja lepopäivän kiitokseksi anteliaasta avustaan. Hieno homma!