Osallistuin tässä vähän aikaa sitten nykytaiteen kisaan, jossa palkintona oli toteuttaa julkisen tilan veistos ison suomalaisen kaupungin keskustaan reiluksi puoleksi vuodeksi.
Tällainen kisa on aina aika työläs ja jo luonnokseen saa kulumaan kymmeniä työtunteja. Itse toteutin oman luonnokseni 1:1 eli kyseessä oli reilu nelimetrinen, kolmisen metriä korkea teos. Melkoinen mötikkä siis. Tämä siistä syystä, etten ole mikään kokenut kuvanveistäjä ja halusin kokea todellisen tunteen siitä, miltä teos oikeassa koossa vaikuttaa. Pienempi koko antaa aina sellaisen vaikutelman kuin kyseessä olisi jokin taskuuntyönnettävä lelu tai esine. Veistoksen idea kun mielestäni ei ole kumpikaan.
Kilpailun voitti sellainen teos, jossa valmiin jalustan päälle valetaan muovileluilla ja –ötököillä täytetty (koristettu?) hartsilevy. Idea on minusta aika kulunut ottaen huomioon, että tuollaista harrastettiin jo vuosikymmeniä sitten mitä erilaisimpien esineiden joutuessa upotetuksi hartsin valtakuntaan.
Okei, okei. Myönnetään, että ajat ovat muuttuneet, mutta teemmekö me nyt sitten jatkossa kaikki Duchampit ja asetamme pullonkuivaajan esille? Vai Warholit ja kopioimme säilyketölkkejä ja muita purkkeja sellaisenaan esitettäväksi? Vai olemmeko itse oma veistoksemme? Kaikki ihan kivoja ideoita, mutta jos niitä postmodernissa hengessä toistetaan kovin pitkään, alkavat ne kenties puuduttaa katsojaa. Ja kenties tekijäkin kaipaa muita – jopa vanahanaikaisiksi koettuja – muotoja. Ihan konkreettisia kappaleita eikä mitään hienoja ideoita… Vau! Siinäpä taas tultaisiin kuvan alkujuurille. Luulen kahden päällekkäin asetetun kiven olleen varhaisin veistos. Eräänlainen kantakuva.
Kritiikki idean uudelleenlämmittämisestä ei ole kovin vahva argumentti, sillä kaikkeahan tehdään uudelleen ja uudestaan. Mutta minua häiritsee kaksi seikkaa. Ensimmäinen on se, että idea tuntuu ’kivalta’ ja ’somalta’. Siinä ei ole paljoa tietoa eikä hajua plastillisuudesta, viivasta eikä suhteesta tilaan. Minusta veistoksen idea on sen suhteessa ympäröivään tilaan. Se ikään kuin sähköistää sen välittömän ympäristön. Tässä versiossa tuo hartsilaatta toimii enemmän kuvalaattana tai päällysteenä jo olemassaolevalle jalustalle – kenties jalusta onkin enemmän veistos kuin sen päälle laskettava kuvakuorrutus? Laatasta kun eittämättä tulee mieleen, että se enemmän kuin veistosta, muistuttaa maalausta.
Toinen seikka on se, että minua harmittaa. Makuja on monia ja kaikesta voi olla monta mieltä, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa että itse tein paljon töitä oman ehdotukseni eteen ja oletan monen muunkin paiskineen taidehommia tosissaan. En olisi lainkaan niin pahoillani jos tuo voittanut ehdotus olisi taiteellisella tasollaan puhutellut minua ja herättänyt kunnioitusta sen luomaa vaikutelmaa ja idean tasokkuutta kohtaan. Näitä hommia paiskitaan omalla vastuulla ja omalla kustannuksella. Monilla on erityisesti taloudellisia resursseja nukasti. Nyt minusta toteutettava teos jää todennäköisesti merkitykseltään, innovaatioltaan ja vaikutukseltaan mitättömäksi.
Tätäkö sitten on nykytaide? Sellaista kivaa ja pientä puuhastelua, jossa voidaan tuottaa koristeita katukuvaan. Sellaisia tietysti, ettei kukaan vain tule häirityksi tai oikeastaan huomaa mitään tapahtuneenkaan.
Voi meitä taiteilijoita!
P.S. Tuo yläpuolella oleva kuva ei ole ko. ehdotus vaan kuvaa taiteilijan voipumusta…tai sitten ei.
No comments:
Post a Comment